En se minä ollu ja oli siellä muitakin ja sitä paitsi se oli jo rikki

11.09.2015

Ennen edellisiä vaaleja ja vielä vähän niiden jälkeenkin keskusteltiin paljon siitä, että on ikävää kun on profiloiduttu tällaiseen vastakkainasetteluun. Että ei Suomessa kuitenkaan ole semmosta luokkataistelua enää tämä, eikä porvari ole vihollinen vaan ainoastaan semmonen vähän rikkaampi ihminen, joka kuitenkin on viime kädessä ihan kiva vaikka onkin jostain poliittisista asioista eri mieltä. Ja että ay-liikkeen pitäis poistua jäykistä poteroistaan ja modernisoitua, ja että lakkoaseella uhkaaminen vähän väliä on pikkasen noloa, kun kuitenkin Suomessa on niin hyvät työehdot ja kyse on lähinnä yksityiskohdista. Ja että tasa-arvo etenee niin hyvin, että ei siitäkään tartte kiihkoilla. Että kauttaaltaan pitäisi saada enemmän semmosta henkeä, että tässä edelleen viilataan tätä jo valmiiksi saavutettua hyvää, kuin ollaan murskaamassa kenenkään muun tavoitteita.

Sitten jotain tapahtui, ja nyt puhutaan yleislakosta.

Jotkut armaat toverit (sellaiset, jotka eivät todellakaan pahastu siitä, että heitä sanotaan "tovereiksi") ovat nyt vähän niinkuin huomautelleet, että sitähän he ovat koko ajan sanoneet. Kepu pettää aina ja porvari on porvari vaikka voissa paistais. Että olisitte uskoneet vaan, kun me sanottiin.

Mutta ei se niin mene. Se menee niin, että hetken aikaa meillä oikeasti oli valtio, jossa meni jos ei nyt loistavasti niin jotakuinkin hyvin. Ennen kaikkea meillä oli valtio, jossa politiikkaa tehtiin siltä pohjalta, että yhteiskunnan perustehtäväksi nähtiin palvelujen tuottaminen kaikille joko maksutta tai omakustannehintaan. Me pidimme kaikki tärkeänä, että meillä on yhteinen peruskoulu, maksuton terveydenhuolto, vanhainkotipaikka jokaiselle joka haluaa. Me ajattelimme, että kaikille kuuluvat samat oikeudet ja vapaudet ja myös velvollisuudet. Olimme joistain asioista eri mieltä, mutta vastakkainasettelujen aika oli, hetken, oikeasti ohi.

Sitten jotain tapahtui.

Muutamassa kuukaudessa maan hallitus on onnistunut tuhoamaan tämän suomalaisen modernin politiikan lintukodon. Nyt ei puhuta enää siitä, että miten järjestettäisiin yhteiset asiat. Vastakkainasettelujen aika oli ohi, mutta nyt se on palannut. Li Anderssonin sanoin: "Tämä hallitus on hallitus, joka leikkaa pienituloisilta ja köyhiltä ja jättää suurituloiset sekä veronkiertäjät rauhaan. Tätä tosiasiaa ei saa millään kielikuvilla tai käsitekikkailulla muutettua."

Osa kansasta on vielä siinä uskossa, että vastakkainasettelu on erilaisten alaluokkien välillä - mummot vastaan maahanmuuttajat, työttömät vastaan yrittäjät, valtiovalta vastaan vallattomat. Mutta enenevästi, enenevästi kaikki heräävät. Pakolaiskeskustelussa on tapahtunut selvä käänne - vihapuhetta on edelleen, mutta huomattavasti enemmän näkee tavallista kansaa antamassa pois toisen talvitakkinsa sille, jolla ei ole yhtään. Pienyrittäjät ja keskisuurten yritysten omistajat kirjoittavat yhä enemmän ja enemmän, että heiltähän se on pois, jos päiväkodin työntekijät ovat sairaana töissä eikä kaupankassalla ole varaa käydä kampaajalla. Ja lakkoaseen vetivät ensimmäisenä pöydälle poliisi ja armeija.

Minä olen vihainen, minä olen niin vihainen. Kun minä lähdin politiikkaan, persujen jytky harmitti, mutta meillä oli silti ihan hyvä Suomi, jossa politiikka oli hyvällä tavalla tylsää ja puolia ei tarvinnut valita.

Te rikoitte sen. Nyt valitaan.

Osa niistä vanhoista lauluista, jotka jo kerettiin katsoa noloiksi, alkavat tuntua ajankohtaisemmilta koko ajan. Niin kuin vaikka tämä:

Kenen joukoissa seisot?
Kenen lippua kannat?
Ei synny rakkautta ilman oikeutta
Ei synny oikeutta ilman taistelua
Ei taistelua
ilman yhteistä rintamaa