Lasten kasvun edellytys on aikuisten riittävä aika

Yksi parhaista perustason ennaltaehkäisevän psykiatrisen työn toimintamalleista tällä hetkellä joita tiedän on Icehearts. En voi liikaa kehua sen roolia niin monen lapsiasiakkaani elämässä, niin aikaisemmin lastenpsykiatrian poliklinikalla kuin nyt perheneuvolassa. Iceheartsin toimintaidea on varsin yksinkertainen: etsitään tuen tarpeessa olevia lapsia, tarjotaan heille harrastustoimintaa, ja samalla kasvattaja-aikuinen, jolla on mahdollisuus sitoutua olemaan lasten kanssa koko kouluiän, tapahtui mitä tapahtui, ja jonka työlle ei ole asetettu turhia rajoja sille, mihin kaikkeen kasvattaja voi osallistua. Vastaanotolla olen kuullut Icehearts-kasvattajan sanovan mutkattomasti "mutta voinhan mä hakea Osmo Susannan kouluun jos ei oo muuta saattajaa" tai "kyllä sulle hiihtovarusteet löytyy, älä siitä huoli" tai "me voidaan tehdä ne terapiatehtävät treenien jälkeen yhdessä niin ne tulee tehtyä". Ei ihme, että olen kertaalleen meinannut alkaa itkeäkin, kun sain kuulla lapsen päässeen Icehearts-toimintaan.

Kuitenkin on tavallaan kuvaavaa, että tällaisia hyvin yksinkertaisia asioita varten tarvitaan erillinen kolmannen sektorin toimintamuoto. Juuri kenelläkään muulla toimijalla pääkaupunkiseudun kentällä ei ole enää mahdollisuutta antaa tällaisia lupauksia, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää. Tehostamisen nimissä meillä kaikkialla muualla pyritään "rajattuihin, fokusoituihin asiakaskontakteihin" - se tarkoittaa, että sovitaan kerrallaan 3-6 kuukauden työskentelystä, jonka jälkeen tehdään tarvittaessa uusi päätös jatkamisesta. Oli sitten kysesssä perhetyö, kotiapu, perheneuvola, lastensuojelu, oppilashuolto, tai erikoissairaanhoidon poliklinikka, kukaan meistä julkisen sektorin ammattilaisista ei voi luvata sitoutua, ei siinä mielessä, että kävi miten kävi, me olemme täällä kunnes hän on aikuinen.

"Seurantakontakteja meillä ei kyllä ole mahdollista täällä pitää" on lause jonka olen kuullut liian usein. Edes yksinuoltajavanhemman vakava, psykoottistasoinen sairaus ei oikeuta omaan, pysyvään työntekijään lapselle millään julkisella sektorilla. Jos vanhempi voi nyt hyvin, kontakti kaikkialle päätetään, vaikka tiedettäisin lähes 100 % varmuudella, että uusi pahenemisvaihe tulee. Kun voihan sitten ottaa uudestaan yhteyttä - mutta kenen vastuulle se yhteydenotto jää? Vakavasti sairaan vanhemman? Liian usein lapsen itsensä. Uusi kontakti alkaa kun tilanne on taas niin pitkällä, että lapsi voi huonosti.

Ymmärrän toki, mistä tämä rajaamis- ja fokusointiajatus tulee. Alallani on ollut vaivana sellainen mentaliteetti, jossa vaan tapaillaan ja tuetaan ja kannatellaan, eikä mitään tapahdu. "Keskusteltu siitä, että on vaikeaa. Uusi käynti kahden viikon päästä." Hoitojen fokusointi niin, että aina tiedetään mitä ollaan tekemässä ja asioille pyritään oikeasti tekemään jotain on tärkeää. Myös kun tarvitsijoiden määrä kasvaa nopeammin kuin auttajien määrä, meidän on pakko valita mitä tehdään. On pyrittävä tekemään ensin asiat, joista varmiten tiedetään, että niillä on selkeä vaikutus. Mutta perheiden ja lasten kannalta se tarkoittaa, että he eivät koskaan varmasti tiedä, mitä apua heillä on käytössään ensi vuonna.

Epävarmuus ja tempoilevuus ei ole lisääntynyt vain palvelujärjestelmässä. Työelämän pirstaloituminen, aktiivimallit, jatkuvat leikkausuhat lisäävät perheiden toimeentuloepävarmuutta. Samaan aikaan päiväkotien ja koulujen käytössä on koko ajan vähemmän resursseja oppilasta kohti. Kuten kollegat kirjoittivat vastikään erittäin viisaassa mielipidekirjoituksessaan lastenpsykiatrian lähetteiden lisääntymisestä: "Viime vuosien aikana tehdyt poliittiset päätökset ja taloudelliset leikkaukset varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja työelämässä ovat todennäköisesti vaikuttaneet lasten ja perheiden hyvinvointiin. Yhteiskunnan muutokset näyttävät lisänneen vanhempien kiirettä ja kuormitusta sekä perheiden yksinäisyyttä."

Lapset kasvavat hyvin vain aikuisten kiireettömän läsnäolon suojassa. Sitä meillä aikuisilla on heille koko ajan vähemmän antaa. Asia ei parane vanhempia ja opettajia syyllistämällä, koska syyt ovat yhteiskunnallisia. Asia paranee vain poliittisin toimenpitein. Rauha, kiireettömyys ja perusturvallisuus on asetettava taloudellisten näkökulmien ja veronalennusten edelle.