Lastenkasvatus kulueränä

Aina välillä minulta kysytään, miksi lasten pahoinvointi lisääntyy. Vastaan siihen yleensä, että lisääntyykö se? Onko kenelläkään oikeasti dataa siitä, että lapsilla on nyt kurjempaa kuin 1950-luvulla? On ilmeisesti totta, että konfliktitilanteet lasten kanssa esimerkiksi kouluissa lisääntyvät - lapset ovat rääväsuisempia, saattavat käydä aikuisten päällekin. Kokeneet lastenpsykiatrikollegat ovat myös kertoneet, että käytösongelmaisia lapsia ei juuri poleilla ennen nähty.

Mutta ne samat kollegat ovat kertoneet myös, että silloin näkyi poleilla lapsia, jotka olivat niin neuroottisia, että harjasivat kynsiharjalla kaiken ihon pois käsistään. Vanhat opettajat kertovat lapsista, joita lyötiin joka päivä kotona, ja jotka kastelivat housunsa ala-asteella harva se päivä, eikä sille mitään sen ihmeempää tehty. Paitsi joskus lyötiin koulussakin. Vielä 80-luvulla saatettiin omankin muistini mukaan jatkuvasti verissä päin ala-asteen pihalla tappeleville pojille aikuisten taholta naureskella, että pojat on poikia. Flaidisringin keräännyttyä kyllä tuli opettaja erottamaan tappelijat ja kouluterveydenhoitaja laittoi laastarin päälle, mutta se siitä. Ennen oppilaille, jotka eivät oppineet, annettiin ehdot - nyt heille annetaan tehostettua ja erityistä tukea. Ennen opettaja sai räyhätä lapsille niin kauan, että uppiniskaisinkin joko säikähti hiljaiseksi tai ainakin lähti litomaan ja muuttui jonkun toisen ongelmaksi. Nykyään sellainen johtaa ennemmin tai myöhemmin esimiehen väliintuloon ja tarvittaessa sairauslomaan, että saa lepuuttaa hermojaan. Lasten lyöminen on kategorisesti kielletty.

Lisääntyykö lasten pahoinvointi siis, vai onko siitä tullut näkyvämpää, koska nykyään ajattelemme, että lapsiakin pitää kohdella kuin ihmisiä? Näkyykö lasten aggressio aikuisille selvemmin, koska lasten ei enää tarvitse elää siinä tiedossa, että aikuiset on isompia ja lyövät siis kyllä lujempaa takaisin? Onko haastavampia lapsia kouluissa enemmän siksi, että nykyään emme hyväksy ollenkaan sitä, että joku lapsi jää koulusta pois (paitsi jos vanhemmat ottavat hänet kotiopetukseen, jolloin silloinkin kunta valvoo opintojen etenemistä)? Näyttäytyvätkö lapset onnettomampina siksi, että ennen harvempia aikuisia kiinnosti, miltä jostakusta tytöstä tai pojasta sisäisesti tuntuu, kunhan oli siivosti ja teki työnsä? En tiedä, arvailen vain, että näin saattaisi olla. Luotettavia tilastoja asiasta ei tietääkseni ole.

Saattaa hyvinkin olla helpompaa ja kustannustehokkaampaa kasvattaa lapsia vanhanaikaisella tavalla. Järjestys ja hiljaisuus pysynevät varmasti koulussa paremmin yllä, jos välillä saa uhkailla karttakepillä. Suurimmasta osasta tulee sillä tavalla ehkä hiukan neuroottisia, mutta kuitenkin toimintakykyisiä, verojamaksavia, protestanttisen työmoraalin hyvin sisäistäneitä kansalaisia. Aina toki löytyy ne muutamat, jotka eivät väkivallan alla taivu, ja ne, jotka purkavat ahdistuksensa pesemällä nahkansa pois, mutta jos yhteiskunnassa yleisesti hyväksytään, että jotkut lapset nyt vaan ovat sellaisia, mahdottomia, heistä ei synny kovinkaan paljon lisäkuluja. Ainakaan ennen aikuisikää.

Ohjaava, kannustava, rajoja asettava mutta ei pelotteleva kasvatus sen sijaan vaatii läsnäoloa ja rauhaa. Se ei aina onnistu yhdeltä opettajalta jolla on kaksikymmentä lasta opetettavana, elleivät he kaikki satu olemaan poikkeuksellisen rauhallisia ja sopeutuvaisia ja toisiaan kohtaan empaattisia. Silloin tarvitaan muita aikuisia, jotka ohjaavat, kannustavat ja rajoittavat pelottelematta niitä, jotka tarvitsevat henkilökohtaisempaa huomiota. Sama pätee jokaisen lapsen yksilöllisten oppimisvalmiuksien huomioimiseen: se vaatii aikuisten resursseja enemmän kuin ehtojen antaminen.

Kyse ei ole siitä, kumpi tapa on helpompi. Kyse on siitä, kumpi tapa on oikein.

Siitä huolimatta Helsingissä yritettiin vastikään säästää vähentämällä kouluavustajia ja oppilashuoltohenkilökunnan määrää suhteessa oppilaitten määrään. Koska (Luojan kiitos) säästöihin ei sisältynyt velvoite sen sijaan pelotella lapsia ja jättää hoitamatta ne, jotka ei sillä tokene, lopputulos oli se, että lähetteet psykiatriseen erikoissairaanhoitoon lisääntyivät 20 prosentilla. Tämä ei tietenkään ollut mikään yllätys kenellekään psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa toimivalle, tuskin kenellekään kouluissakaan. Kuntabudjetointia asia ei kuitenkaan siinä vaiheessa suuremmin kiinnostanut, arvatenkin siksi, että oli tarpeen säästää opetustoimesta, ja erikoissairaanhoidon kustannukset maksaa sosiaali- ja terveystoimi. Hölmöläisten peitonjatkoa.

Kuntasektori on ylipäätään tässä asiassa sillä tavalla sekava, että vaadittuaan vuosikausia varhaista puuttumista ja tukea ja apua lapsiperheille, se on nyt närkästynyt siitä, että kouluissa on niin paljon varhaista puuttumista ja tukea ja apua. Ei meidän aikana mitään kouluavustajia ollut ja ihan hyviä meistäkin tuli! Mutta puututteko ystävällisesti lapsiperheiden ongelmiin ajoissa, ettei tuu niin kalliiksi sitten myöhemmin. Huonoja uutisia: varhainen puuttuminen ei ole sitä, että tehdään laajennettu terveystarkastus ja merkitään kirjoihin, että hankala lapsi, ei todennäköisesti tule selviämään veronmaksajaksi ilman apua. Varhainen puuttuminen on sitä, että lapsilla on tukena ja apuna riittävästi aikuisia.

Oikeastihan tämä ei ole kustannuskysymys, vaan moraalikysymys. Lapsia pitää kohdella niin kuin ihmisiä. Pelolla hallitseminen ei ole asiallista käytöstä. Oppimisongelmainen tarvitsee lisää opetusta, ei ehtoja. Jokaisella lapsella on oikeus tarvitsemaansa ohjaukseen, kasvatukseen, opetukseen ja turvaan. Pitäisi olla itsestäänselvää, että jos joku lapsi pysyy luokassaan rauhallisena vain sillä, että vieressä on jatkuvasti tuttu aikuinen, sitten sille järjestetään jatkuvasti vieressä oleva tuttu aikuinen. Koska vaihtoehdot on 1) yrittää pelotella, uhkailla tai piestä se lapsi hiljaiseksi, 2) todeta että ei sen tarttekaan mitään oppia tommosen mahdottoman kakaran kun ei siitä kuitenkaan koskaan mitään tule, 3) maksaa erikoissairaanhoidolle siitä, että ne yrittää paikata sitä puuttuvaa aikuista kalliimmalla ja tehottomammin.

Jos pitää valita, minusta on parempi, että lapset huutavat, kiroilevat ja lyövät kuin se, että he pelkäävät ja ahdistuvat niin, että satuttavat itseään. Ammatillisestikin tulen paremmin toimeen käytösongelmaisten kuin ahdistuneiden lasten kanssa. Mutta mieluiten näkisin niiden lähetteiden vähenevän.