Kävin vastikään kirjastossa hakemassa varauksiani. Etsiessäni appiksesta sitä, millä koodilla mihinkä kohtaan noutohyllyä pyytämäni teokset (*) on piilotettu, muistin että aikanaan kirjat olivat siellä hyllyssä ihan nimelläni. Sitten niihin sai noutoa varten halutessaan laittaa nimimerkin. Ja nykyään sitten tämä koodi, ei suinkaan omaa koodia minulle, joka noudolle aina eri koodi, yksi kirjain ja kolme numeroa. Tätä perustellaan tietysti tietosuojalla: eihän toki käy päinsä, että sieltä kirjaston hyllystä voisi joku huomata, saati tahallaan urkkia, mitä tohtori Wessman kulloinkin lukee.
Tohtori Wessman toki omasta halustaan aina jaksaessaan julkaisee listaa lukemistaan kirjoista kaiken kansan nähden internetissä ja mieluiten löytäisi kirjat hyllystäkin appista taskusta kaivelematta, edes joka kerta samalla muistettavalla nimimerkillä tai koodilla, jos ei koko nimeä pidettäisikään suotavana hyllyn reunaan laittaa. Sellaiselta hulluudelta on kuitenkin katsottu, että on paras häntä suojella minkä pystyy. Yritetään nyt ainakin estää se kirjaston hyllyillä lukemisestaan kailottaminen, vaikka sosiaalisen median kieltäminen aikuisilta ei olekaan vielä ottanut tuulta alleen.
Kaipailemme maailmaan, tai ainakin Suomeen, usein lisää yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan jopa kirjastosta tilatut kirjat ovat niin salainen asia, että edes yksilöön kytketyllä salakoodilla niitä ei laiteta hyllyyn odottamaan, vaan joka noudolla on oma koodinsa. Kuitenkin on niin, että yhteisöä on vaikea luoda sinne, missä ihmisiä pidetään erillään. Jotta yhteisö voi tilanteen tullen toimia, sen pitää ensin olla olemassa. Vähän niin kuin jos ei teini-ikäiseen ole keskusteluyhteyttä tavallisessa arjessa, ei sitä useinkaan synny yhtäkkiä sitten, kun olisikin Vakavaa Puhuttavaa.
Yhteisöllisyyttä rakentaa arjessa paitsi kerhot ja kuppikunnat ja kohtaamispaikat myös se, että kirjastossa voi huomata, että Marttinen on tilannut sen saman kirjan kuin minä, ja voi sitten seuraavan kerran raitilla nähdessään kysyä, että mitä Marttinen tykkäsit, minusta se oli sittenkin kyllä aika tylsä. Se, kun kuulee pankin odotustilassa huudettavan jotain omasta mielestä harvinaista nimeä ja tilaisuuden tullen kysyy, että olettekos te sukua sille toiselle samannimiselle täälläpäin. Se, jos kuulee koulussa omaa lasta hakiessa, että saman luokan Emmi-Oskarilla on jalka poikki, ja saakin päähänsä laittaa viestiä, että tarvitaanko siellä lapsenvahtia tai toipilaalle seuraa.` Ja siellä koulun pienoismaailmassa yhteisöllisyyttä lisää vaikkapa se, että koulukuraattori kuullessaan opettajien puhuvan välkällä tapahtuneesta nelosluokkalaisten välisestä kiusaamistilanteesta voi sanoa, että hei kuulkaa, kun mä arvelen, että se neljäbeen Osmo-Susanna kertoi samanlaisesta jo viime viikolla, nyt taitaa olla tarpeen katsoa vähän tarkemmin mitä täällä tapahtuu.
En missään tapauksessa tarkoita, että että koulujen, pankkien ja kirjastojen oikeutta paljastaa tietoja heillä asioivista ei pitäisi mitenkään säädellä. Enkä myöskään tarkoita todellakaan, että vaikkapa terveysaseman aulassa voisi kailottaa vaikkapa, että seuraavaksi katsotaan sitä Marttisen alapäätä, tai että ei tarvitsisi olla hienotunteinen siinä, kertooko koko vanhempainyhdistykselle, että alkuperäinen tieto tästä sekoilusta tuli nimenomaan neljäbeen Osmo-Susannalta. Juoruilu yleensäkin on rumaa, ja yhteisöjen kääntöpuoli on se, että yhteisö saattaa myös kääntyä erilaista vastaan.
Mutta pitääkö oletusarvon siltikään aina olla aivan ehdoton kielto ja kaiken salaaminen niin pitkälle, että kirjaston noutohyllyllä pitää tehdä monimutkainen järjestely, jottei yhdenkään kirjan lainaaja voi vahingossakaan paljastua? Ja eikö ihmisellä pitäisi olla paitsi oikeus halutessaan kieltää tietojensa luovuttaminen, myös positiivinen oikeus omiin tietoihinsa? Esimerkiksi lupa sanoa, että haluan että kirjani ovat noutohyllyssä aina oman valitsemani nimimerkin kohdalla eivätkä kryptisillä koodeilla siellä täällä, tai että puhelinnumeroni saa luovuttaa luokan lasten toisille vanhemmille ellen jatkossa erikseen kiellä, ja että todellakin haluan että opetushenkilökunta ja oppilashuolto jakavat keskenään tietoa lapseni tarpeista, heti kun sellaisia tulee esiin, ilman että täytättää minulla joka kerta erillistä kirjallista lupalappua.
Yhteiskunnallinen puheemme vaatii samaan aikaan pitämään arvona sitä, että kukaan ei koskaan saisi vahingossakaan tietää kenestäkään mitään, ja sitä, että muodostamme yhteisöjä joissa ihmiset ovat kiinnostuneita ja huolehtivat toisistaan. Siinä on tiettyä ristiriitaa. Tietosuojakin on tietysti arvo. Se ei vain aina voi olla ainut arvo, joka eri tilanteissa pitää huomioida. Minä haluaisin kirjastossa pitää tärkeämpänä varauksen noutamisen sujuvuutta, eikä minua suinkaan yleensä haittaisi, jos joku tuttava huomaisi minun lukeneen tietyn kirjan. Terveydenhuollossa asioidessani minulle olisi tärkeämpää varmistaa, että tietoni aina varmasti tarvittaessa siirtyvät ammattilaiselta toiselle, kuin että niitä ei missään olosuhteissa siirretä ilman nimenomaista lupaani.
Nyt joku muu on kuitenkin päättänyt nämä asiat puolestani.
(*) Leena Krohnin Kotini on Riioraa, joka on unenomainen kuvaus lapsuudesta 1950-luvulla, ja Ruunulinna, Jacob Lagervallin vuonna 1834 kirjoittama kalevalamittainen mukaelma Shakespearen Macbethistä. Mainitsen tällä kertaa noutamani teokset nimeltä tässä vain, koska ne antavat minusta eksentrisen, sivistyneen ja aivan virheellisen kuvan.
