Tag: mental health

Five ways to increase general well-being

You have seen this post. Five ways to increase your mental health. Sleep, eat well, exercise, connect with people, blah blah blah. You know the drill. Follow all the rules about how to be a good health-conscious citizen and certainly impeccable mental health will follow, guaranteed. (Narrator: it is not guaranteed at all.)

But what if it was not your mental health but that of the community’s that you were trying to increase? Try these.

One. Increase the amount of inconsequential words you speak in a day. The number of words we speak in a day has gone down. Mostly, it seems, we have not lost meaningful words as much as we have lost everyday random encounters. This means that people have much less access to practice social connection in situations that feel safe because they are not important. It’s easier to not care if your voice sounds funny if you are saying hello to a rando getting on the same bus than when it is your crush. So speak a little more every day when than feels comfortable. Say good morning when you arrive to that bus stop. Ask for directions or the time instead of taking out your phone. Compliment a stranger on their choice of a shirt. Not because this is somehow “connection” or “community” – those things take more. But because it lets people practice.

Two. Let people help. When someone asks “do you need help with that” don’t jump into saying no, no, it’s no trouble, I got it. Even if you got it, let them help. Helping people is a good mood boost like few others. Give it to them.

Three. If a situation feels hurried or tense, but there is no actual immediate danger, slow down and release control. Don’t try to hurry it along or quickly fix it. Let it be. Likely it will fix itself, and if it does not, you have at least not made it worse, and you can still try and solve it.

Four. Everyone has quite enough random thoughts in their own head. No one needs more unfiltered random thoughts from other people. Filter what you share, don’t just re-toot everything that feels cool. Consider your audience – will they think this is cool? Be mindful of their time, too. Is this really a thing you want to add to their already busy heads day? And no, it is not “raising awareness” when you post a new detail about something everyone pretty much knows about already.

Five. Never make fun of someone when they change their mind for the better. If your child tells you he has realized he needs to work more for his math grade, don’t roll your eyes and point out that’s what you’ve been saying all school year, ask them how you can help. When someone post on social media that what’s happening in Palestine is genocide and that’s actually not considered good, or that maybe they should not have voted for Trump after all, don’t repost that saying “now they notice, lol”. Let them quietly slip on the side of good guys and let the past lie. No one likes to be reminded about the sins of their youth.

(Now if I could just remember to take my own advice!)

Joitain huomioita kouluterveyskyselystä

Kouluterveyskysely on valtakunnallinen, kolmeen koululaisikäluokkaan (peruskouluun 4.-5. ja 8.-9. ja toisen asteen 1.-2. luokat) kahden vuoden välein kohdistuva, melko kattava tiedonkeruu, jossa kysytään laajalti lapsilta ja nuorilta itseltään fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Sen tuloksia ja muitakin tilastoja on julkisesti kaikkien saatavilla, ja niitä voi rakkaudesta lajiin kuka tahansa analysoida miten huvittaa.

Oma tämän kertainen harrastuneisuuteni kohdistuu nuorten ahdistuneisuuteen ja uupumukseen. Ei, tuossa kynnyksen kohdalla ei kysely oleellisesti muuttunut; sama GAD-7 on ahdistuneisuuden arvioinnin taustalla ollut indikaattorin kuvauksen mukaan koko ajan.

Vuosien 2017 ja 2020 välissä tapahtui hirveästi kaikenlaista: mm. yksi koronapandemia. Myös enenevästi algoritmisesti kontrolloidun sosiaalisen median ja lyhytvideoiden suosion nousu ajoittuisi ehkä ajallisesti uskottavaan kohtaan. Yläkouluissa otettiin myös käyttöön vuonna 2014 vahvistettu uusi opetussuunnitelma vuosina 2017-2019. Silloin tunne- ja mielenterveystaidot tulivat osaksi opetusohjelmaa. (THL:n työpaperi Mielenterveyden edistäminen kouluissa on vuodelta 2013 – jolloin yllä olevan kuvaajan ilmiötä ei vielä tilastoissa aivan tällaisena nähty.)

Tilastoista nähdään aika helposti, mitä kaikkea ei voida syyttää tästä ilmiöstä, koska se ei vaikuta tapahtuneen samaan aikaan.

Sitten 2000-luvun alun niiden nuorten osuus, jotka kokevat, etteivät voi juuri koskaan puhua vanhempiensa kanssa asioistaan on puolittunut. Vanhemmuus ei siis välttämättä ole erityisen hukassa, ei ainakaan kohtaava sellainen.

Ja opettajat ne vasta ovatkin petranneet oppilaistaan kiinnostumisessa 2000-luvun aikana!

Päihteitä nuoriso ei ole äitynyt käyttämään. Meillä on kyllä kasvava huumeongelma, mutta se koskee onneksi vielä niin pientä osaa nuorista, ettei mitenkään voi selittää miksi joka neljäs kokee koulu-uupumusta.

Kiusatuksi jatkuvasti tulevien osuus on mukavan notkahduksen jälkeen noussut takaisin 2000-luvun 1. vuosikymmenen tasolle, mutta ahdistuksen ja uupumuksen kaltaista massiivista nousua siinä ei nähdä. (*)

Pienituloisuutta olisi toki aina kiva epäillä stressin taustaksi, mutta alaikäisten pienituloisuus ei ole Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan erityisesti muuttunut ahdistuksen ja kuormituksen kanssa samaan aikaan (vaan vasta sen jälkeen, mutta siitä jossain toisessa yhteydessä).

Liikunnan puutetta ja huonoa fyysistä kuntoa on myös aina kiva syyttää kaikesta, mutta siitä ei ehkä myöskään ole kyse. (Ei mennä nyt tässä myöskään mielipiteisiini MOVE-testeistä ja niiden normeista.) Vähän liikkuvien osuus kyllä kasvoi jonkin verran vuosina 2015-2019, mutta on sittemmin pysynyt aika samana samalla kun uupumuksen määrä jatkaa nousuaan.

Sitten tilastoihin, joissa ehkä on nähtävissä jotain samansuuntaista.

Netin käytön ongelmallisuutta nuoret raportoivat vähän enemmän kuin ennen: 2017 jälkeen niiden nuorten osuus, jotka ovat huomanneet roikkuvansa netissä vaikka ei huvittaisi ja niiden, jotka ovat yrittäneet lopettaa mutta eivät ole onnistuneet, on kasvanut. Toisaalta kokonaisindikaattori ei ole ihmeesti heilahtanut. Tilasto ei valitettavasti ulotu kauemmas historiaan. (*)

Riittämättömästi nukkuvien osuus on sekin kasvanut. Trendi on alkanut jo kauan sitten. Luulisi että pandemian aikana kun ei tarvinnut herätä ihan joka aamu fyysisesti koululle tilanne olisi parantunut, mutta itse asiassa kävi päinvastoin… Liian vähän todennäköisesti nukkuvien osuus on nyt tarpeeksi suuri, että se voisi teoriassa selittää vaikka kaikenkin koulu-uupumuksen. Kuitenkin vuonna 2015 alle 8 tuntia nukkui lähes kolmasosa, mutta uupumusta raportoi alle puolet siitä. Siksi se ei yksinään voi olla ilmiön selittäjä, vaan jotain muutakin on muuttunut.

Yksinäisyyttä kokeneiden osuus kasvoi pandemian aikana hurjasti, mutta on laskenut sittemmin kuitenkin taas melko nopeasti. Vähintään yksi hyvä ystävä on jälleen yhtä monella kuin oli ennen tuota ahdistuksen huippua.

Yhä useampi lapsi ja nuori kokee vaikeuksia koulunkäynnissä ja tämä osuus on kasvanut ja kasvaa tasaisesti.

Ja jos vähän tarkemmin katsotaan mistä tämä summamuuttuja muodostuu, niin yläasteen oppilaat raportoivat enenevästi vaikeuksia suullisessa esiintymisessä, kokeisiin valmistautumisessa, tunnilla vastaamisessa, läksyjen tekemisessä ja opetuksen seuraamisessa. (*)

Mikä on syy ja mikä seuraus? Sellaisten ajatteleminen ei näissä hommissa ole helppoa. Kun ihminen on ahdistunut, ei hän jaksa opiskella. Toisten edessä esiintyminen ja näyttösuoritukset saattavat silloin myös tuntua vaikeilta, vaikka eivät ole. Ja jos nukkuu liian vähän, silloin ei jaksa opiskella. Ja jos on koulustressiä, nukkuu huonosti… Toisaalta opetussuunnitelma muuttui juuri silloin kun työ alkoi tuntua vaikeammalta, joten ei voida poissulkea sitäkään, että uupumus ja ahdistuminen johtuu siitä, että koulutyö on nyt jollain lailla vaativampaa. Ja oliko mielenterveystaitojen tuominen opetusohjelmaan niiden lisääntymisen mahdollinen syy, kuten ajallisesta yhteydestä voisi nopeasti vilkaisemalla päätellä, vai ennemmin “too little, too late” -reaktio hiljaisena alkaneeseen ja jo havaittuun trendiin? Ratkaisu ongelmaan se ei ainakaan vaikuta olleen.

Lopuksi on hyvä muistuttaa, että vaikka puhumme nuorista, meidän pitäisi oikeastaan puhua nuoristakin. Myös työikäisten joukossa itsensä kuormittuneiksi ja yksinäisiksi kokevien osuus on samana aikana lisääntynyt. (Datan lähde on Terve Suomi -kysely.)

(*) Sotkanet ei jostain syystä halua jakaa minulle kaikkia käyriä, niin osa piti piirrellä “käsin” elikkä Google Sheetsissä.

Oletko aina selvinnyt sodasta väärin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvistä siteerataan usein minusta eri keskusteluissa hassusti. Nyt viimeisimpänä kiertää sitaatti Oskari Onnisen jutusta Uudesta Jutussa:

“Keltikangas-Järvisen mielestä suomalaisista sotaveteraaneista kannattaisi ottaa oppia, sillä he osasivat käsitellä kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”. He eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan laittoivat ne sivuun ja alkoivat rakentaa Suomea. Heidän suuresta enemmistöstään ei tullut passiivisia uhreja vaan aktiivisia selviytyjiä.”

Tätä kontekstista irroitettua sitaattia tuohtuneet ihmiset tulkitsevat niin, että olisi professorin mielestä hyvää tunteiden käsittelyä “juoda viinaa ahdistukseensa ja kurittaa lapsiaan ruumiillisesti”, siteeratakseni erään nykyajan ihmisen arviota sotien jälkeisestä tunteiden säätelystä.

Itse kuitenkin ajattelen, että professori Keltikangas-Järvisen varsinainen pointti kiteytyy sanoihin “suuri enemmistö”. Suurin osa sodan kokeneistakaan ihmisistä ei ollut väkivaltaisia juoppoja. Ei voida kategorisesti sanoa, että senaikaiset ihmiset “eivät osanneet käsitellä tunteitaan” yhtään sen enempää kuin ei voida sanoa, että nykyaikana ei osata. Osa osaa, osa ei. Se päti silloin ja pätee edelleen.

Tunteiden säätely kun on sellaista, että kaikilla menee pieleen joskus, ja kaikkina aikoina on olemassa ihmisiä, joilla menee pieleen usein. Ei tietenkään pidä paikkansa, että nykyään ei ole väkivaltaisia tai arvaamattomasti raivoavia tai juoppoja ihmisiä. Heitä on, ja heitä on niidenkin joukossa, jotka ovat saaneet nykyaikaista terapiaa tai muuta tukea, ja niidenkin joukossa joille on opetettu tunnepuhetta nykyaikaiseen tapaan lapsesta saakka. Toisaalta viisas kirja nimeltä “Kasvatus ilman selkäsaunaa” on vuodelta 1909 ja toisaalta edelleen Suomessa käytetään silmitöntä kuritusväkivaltaa lapsiin syynä aikuisen responssi omiin traumoihinsa.

Se narratiivi, että ennen hoidettiin ongelmat viinalla ja väkivallalla ja se oli kaikista ihan ok, mutta nykyään kun puhutaan tunteista ja on terapiaa, semmosta ei enää ole, on siis radikaali yksinkertaistus ja potentiaalisesti ihan höpöhöpöä. Moraalinen suhtautumisemme kuritusväkivaltaan ja perheväkivaltaan yleensä on muuttunut ja puuttumiskynnys alentunut ja se on hyvä, mutta se kuinka suuri osa tässä on “tunteiden käsittelyllä” nykyaikaiseen tapaan on omankin käsitykseni mukaan aika avoin kysymys. Päissään tehty silmitön pahoinpitely ei ole kuulunut yleisesti hyväksytyn kuritusväkivallan piiriin silloinkaan, kun Koivuniemen herra vielä uhkaili vierailla joka kodissa. Ahdistuneisuus taas ei ainakaan näytä vähentyvän, vaikka toki dataa menneiltä vuosilta on vaikeaa saada, koska käsitteellistys on muuttunut niin paljon. Ja päihdeongelmaiset teillä on edelleen keskuudessanne.

Siihen nähden, kuinka iso trauma nuo sodat Suomelle olivat, niistä selvittiin lopulta ihmeellisen hyvin. Valtaosa ihmisistä jatkoi elämäänsä onnistuneesti ja jälkeläisistäkin tuli aivan täyspäisiä, joiden isoin ongelma on hämmennys siitä, että näistä asioista ei puhuttu. Elämä jatkui ja jälleenrakennus onnistui. Osa ihmisistä ei toipunut ja ne tarinat ovat traagisia ja isovanhempiemme sotakokemusten seuraukset elävät meissä edelleen. Ei silti ole mitenkään sanottua, että samanlaisesta koko kansakuntaa koskevasta traumasta selvittäisiin tänä päivänä yhtä hyvin tai yhtä vähillä vaurioilla tai yhtä monessa sukupolvessa. On helppo patsastella omassa tunnekäsittelyn erinomaisuudessamme, kun vastaavaa traumatisoitumisen määrää taustalla ja vastaavia töitä tehtäväksi ei ole, vaan on saatu (kansakuntana, yksilöihin en ota kantaa) aloittaa sen suhteen aika helposta lähtötilanteesta. Toivottavasti ei tarvitse tulevaisuudessakaan testata, mitä kävisi jos lähdettäisiin samalta takamatkalta.

Kun puhutaan, että ei sillon ollut mitään traumaterapiaa eikä annettu tukea, unohtuu myös se, että maassa ei ollut käytännössä ketään, joka ei olisi kokenut sitä samaa traumaa joko suoraan tai 1. asteen kontaktien kautta. Siltä pohjalta on melko vaikea lähteä pystyttämään mitään psykiatrisen tuen järjestelmää, vaikka olisi miten nykyaikainen käsitys siitä, miten tuen pitäisi hyvässä tapauksessa mennä. Erityisesti toivon itsekkäästi oman työni puolesta, että psykiatrisen tuen järjestelmää ei tarvitse lähteä yrittämään niissä olosuhteissa. En nimittäin menisi vannomaan, että resilienssi riittäisi moiseen, kun ei se aina tahdo riittää resurssipulaan rauhanaikanakaan. En pitäisi mahdottomana, että todettaisiin, että siitä, että traumatisoituneet terapoi toisia traumatisoituneita tai ryhmäkeskusteluista siitä kuinka kamalaa oli ja on ei oo mitään hemmetin hyötyä, ja paras kriisihoito on stabiili arki, ja sen turvaamiseksi puhuminen, joka kriisiyttää puhujat, on vasta-aiheista. Joudummehan joskus nykyäänkin niin toteamaan. Terapian aika ei aina ole silloin, kun ihmisellä on pieniä lapsia huollettavanaan.

Eikä meidän pidä väheksyä veteraanien muodostamia sakkeja, joissa asioista pystyi puhumaan eri lailla kuin kotirintamalle, sitä että lapsille osattiin selittää, että setä on omituinen koska sen mieli vaurioitui sodassa, tai sitä, että tärkeintä oli leipä pöydässä ja vaatteet päällä ja kouluun meno ja elämän jatkuminen. Ihan niitä samoja menetelmiähän me edelleen kriisityössä käytetään, vaikka niitä nyt sanotaan “vertaistueksi” ja “psykoedukaatioksi” ja “vakauttamiseksi”.

Dr Wessman’s First Ten Truths

This post was originally a Mastodon thread. In it, based on some discussions ongoing in different contexts, I laid down things I considered truths. People seemed to like it, and as my Mastodon posts are ephemeral, I will document them here now. So: welcome to my not-TED talk, aka Dr Wessman’s First Ten Truths.

Yes, the name of this post is intended as ironical. Sheesh.

Relevant background of mine: I am a child psychiatrist working in children and youth community level mental health services. I hold a PhD in data analysis. I’ve dabbled in practical epidemiology. I am a parent. My values can be described as left liberal. I am not a psychotherapist.

One. Humans did not evolve in conditions where being easily content was a survival trait. It was better to get a little restless and start looking for things to improve and food to store than to sit around feeling nice. Your mind does not exist to make you feel good. It has evolved to help you survive in extreme conditions. Calm, content, peace of mind, etc are not the default normal state of a human being. Periodically rising restlessness, that pushes us to Do Something is what is “normal”.

Two. In fact, if you always were 100% happy and content, you would die of thirst. Discontent and unhappiness caused by the thirst is what gets you off the sofa and to get a glass of water. When things are wrong and you can and need to do something about that, it is appropriate to feel bad – anxious, angry, depressed, in pain, whatever. The goal is not “to feel good” all the time.

Three. So-called “negative” emotions should function like an instrument panel. It has gauges and warning lights to tell you that something might be wrong. The gauge on red or the light is not a problem as such. Getting rid of warnings altogether would be dangerous (see previous point). But it is also not always an emergency. It can warn you about a thing you already have a plan to deal with. It might warn you about something you cannot fix and just have to live through. Or it can be broken.

Four. There is no “real you”. It is normal and healthy that you are different in different situations and that sometimes you have to struggle to present in a socially fitting way. All of the versions of you are “real” even if some are more comfortable than others. Feeling awkward in a social situation is not a sign that something is wrong. Awkwardness is a feature of complex situations. It tells you something new, interesting or important is happening or about to happen.

Five. Because there is no “real you” and we all are formed in social contexts, to some extent everybody “masks”. It is as such not a sign that something is wrong. However, people differ a lot on how much work this all is. Everybody has the right to try and arrange their life so that they do not need to struggle all the time. No one has the right to expect to feel comfortable all the time. This means that people with more flexibility need to adjust to others more to make room for everyone.

Six. You might have noticed that I have refrained from using diagnostic words in this post. I will continue to do so. Medical diagnoses have their uses in medical contexts. Outside of it, categorization of humans into medical groups almost always does more harm than good. Categorical groups are strict and narrow and fail to capture the true variety and the true similarities of human beings. It makes sense to decide how to treat you based on your diagnosis only if you are my patient.

Seven. Humans do not neatly divide into two distinct groups of neurotypical and neurodiverse. At least 85% of people have some “neurodiverse” feature (I am almost face blind and a couple of other things myself). Around 50% of people have several. The ends of the spectrum are rare. Neither neurotypical nor neurospicy people are all the same, and most people are somewhere in between anyway. Binary division works here as badly as it does with gender.

Eight. Just like the socially acceptable you that you struggle to present is real, the you who does bad shit is real. It makes no sense to say of someone who acts violent or racist or sexist or mean, “they are not really like that”. If they do those things they are a person who does those things. They might be a person who does not want to, and wishes to do better. That’s great and we should help them. It does not make the things they do less real, though.

Nine. We really need to go back a little on what “nursing” and “healing” mean. In many mental health problems, treatments alone do not heal. Mental growth, regular healthy life, and supportive social contexts do. Treatments – and medicines and therapies have this in common – are often necessary, but to remove obstacles and increase flexibility, not to do the work. Mental health problem prevention is mostly social policy and the work of politicians, not doctors and nurses.

Ten. In the end, none of this matters. There is no “meaning of life”. Values are a human social construct, and the universe does not give a damn. Only people do. That means that you are 100% free to choose what matters to you. If you are a good person who wants to do good – and the vast majority of us are – you do not have to justify it. Because nothing matters, it does not matter if it is naive. Or hopeless. Or idealistic. Or meaningless. Or cringe. You really can be good just for the hell of it.

    Thank you for reading! Despite the name of this post, there are no further truths for now, but there might be! Or not.