Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvistä siteerataan usein minusta eri keskusteluissa hassusti. Nyt viimeisimpänä kiertää sitaatti Oskari Onnisen jutusta Uudesta Jutussa:
“Keltikangas-Järvisen mielestä suomalaisista sotaveteraaneista kannattaisi ottaa oppia, sillä he osasivat käsitellä kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”. He eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan laittoivat ne sivuun ja alkoivat rakentaa Suomea. Heidän suuresta enemmistöstään ei tullut passiivisia uhreja vaan aktiivisia selviytyjiä.”
Tätä kontekstista irroitettua sitaattia tuohtuneet ihmiset tulkitsevat niin, että olisi professorin mielestä hyvää tunteiden käsittelyä “juoda viinaa ahdistukseensa ja kurittaa lapsiaan ruumiillisesti”, siteeratakseni erään nykyajan ihmisen arviota sotien jälkeisestä tunteiden säätelystä.
Itse kuitenkin ajattelen, että professori Keltikangas-Järvisen varsinainen pointti kiteytyy sanoihin “suuri enemmistö”. Suurin osa sodan kokeneistakaan ihmisistä ei ollut väkivaltaisia juoppoja. Ei voida kategorisesti sanoa, että senaikaiset ihmiset “eivät osanneet käsitellä tunteitaan” yhtään sen enempää kuin ei voida sanoa, että nykyaikana ei osata. Osa osaa, osa ei. Se päti silloin ja pätee edelleen.
Tunteiden säätely kun on sellaista, että kaikilla menee pieleen joskus, ja kaikkina aikoina on olemassa ihmisiä, joilla menee pieleen usein. Ei tietenkään pidä paikkansa, että nykyään ei ole väkivaltaisia tai arvaamattomasti raivoavia tai juoppoja ihmisiä. Heitä on, ja heitä on niidenkin joukossa, jotka ovat saaneet nykyaikaista terapiaa tai muuta tukea, ja niidenkin joukossa joille on opetettu tunnepuhetta nykyaikaiseen tapaan lapsesta saakka. Toisaalta viisas kirja nimeltä “Kasvatus ilman selkäsaunaa” on vuodelta 1909 ja toisaalta edelleen Suomessa käytetään silmitöntä kuritusväkivaltaa lapsiin syynä aikuisen responssi omiin traumoihinsa.
Se narratiivi, että ennen hoidettiin ongelmat viinalla ja väkivallalla ja se oli kaikista ihan ok, mutta nykyään kun puhutaan tunteista ja on terapiaa, semmosta ei enää ole, on siis radikaali yksinkertaistus ja potentiaalisesti ihan höpöhöpöä. Moraalinen suhtautumisemme kuritusväkivaltaan ja perheväkivaltaan yleensä on muuttunut ja puuttumiskynnys alentunut ja se on hyvä, mutta se kuinka suuri osa tässä on “tunteiden käsittelyllä” nykyaikaiseen tapaan on omankin käsitykseni mukaan aika avoin kysymys. Päissään tehty silmitön pahoinpitely ei ole kuulunut yleisesti hyväksytyn kuritusväkivallan piiriin silloinkaan, kun Koivuniemen herra vielä uhkaili vierailla joka kodissa. Ahdistuneisuus taas ei ainakaan näytä vähentyvän, vaikka toki dataa menneiltä vuosilta on vaikeaa saada, koska käsitteellistys on muuttunut niin paljon. Ja päihdeongelmaiset teillä on edelleen keskuudessanne.
Siihen nähden, kuinka iso trauma nuo sodat Suomelle olivat, niistä selvittiin lopulta ihmeellisen hyvin. Valtaosa ihmisistä jatkoi elämäänsä onnistuneesti ja jälkeläisistäkin tuli aivan täyspäisiä, joiden isoin ongelma on hämmennys siitä, että näistä asioista ei puhuttu. Elämä jatkui ja jälleenrakennus onnistui. Osa ihmisistä ei toipunut ja ne tarinat ovat traagisia ja isovanhempiemme sotakokemusten seuraukset elävät meissä edelleen. Ei silti ole mitenkään sanottua, että samanlaisesta koko kansakuntaa koskevasta traumasta selvittäisiin tänä päivänä yhtä hyvin tai yhtä vähillä vaurioilla tai yhtä monessa sukupolvessa. On helppo patsastella omassa tunnekäsittelyn erinomaisuudessamme, kun vastaavaa traumatisoitumisen määrää taustalla ja vastaavia töitä tehtäväksi ei ole, vaan on saatu (kansakuntana, yksilöihin en ota kantaa) aloittaa sen suhteen aika helposta lähtötilanteesta. Toivottavasti ei tarvitse tulevaisuudessakaan testata, mitä kävisi jos lähdettäisiin samalta takamatkalta.
Kun puhutaan, että ei sillon ollut mitään traumaterapiaa eikä annettu tukea, unohtuu myös se, että maassa ei ollut käytännössä ketään, joka ei olisi kokenut sitä samaa traumaa joko suoraan tai 1. asteen kontaktien kautta. Siltä pohjalta on melko vaikea lähteä pystyttämään mitään psykiatrisen tuen järjestelmää, vaikka olisi miten nykyaikainen käsitys siitä, miten tuen pitäisi hyvässä tapauksessa mennä. Erityisesti toivon itsekkäästi oman työni puolesta, että psykiatrisen tuen järjestelmää ei tarvitse lähteä yrittämään niissä olosuhteissa. En nimittäin menisi vannomaan, että resilienssi riittäisi moiseen, kun ei se aina tahdo riittää resurssipulaan rauhanaikanakaan. En pitäisi mahdottomana, että todettaisiin, että siitä, että traumatisoituneet terapoi toisia traumatisoituneita tai ryhmäkeskusteluista siitä kuinka kamalaa oli ja on ei oo mitään hemmetin hyötyä, ja paras kriisihoito on stabiili arki, ja sen turvaamiseksi puhuminen, joka kriisiyttää puhujat, on vasta-aiheista. Joudummehan joskus nykyäänkin niin toteamaan. Terapian aika ei aina ole silloin, kun ihmisellä on pieniä lapsia huollettavanaan.
Eikä meidän pidä väheksyä veteraanien muodostamia sakkeja, joissa asioista pystyi puhumaan eri lailla kuin kotirintamalle, sitä että lapsille osattiin selittää, että setä on omituinen koska sen mieli vaurioitui sodassa, tai sitä, että tärkeintä oli leipä pöydässä ja vaatteet päällä ja kouluun meno ja elämän jatkuminen. Ihan niitä samoja menetelmiähän me edelleen kriisityössä käytetään, vaikka niitä nyt sanotaan “vertaistueksi” ja “psykoedukaatioksi” ja “vakauttamiseksi”.