Category: Näytä vain suomenkieliset

Jatkokommentti nuorten pahoinvoinnista

Kerroin paikalliselle yläasteikäiselle edellisestä blogikirjoituksestani ja kysyin, mitä syitä hän ajattelee ilmiön takana olevan. Kun kysyin, mikä nuoria ahdistaa, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: maailmantilanne. Ilmastonmuutos, ankarien oikeistolaisten aatteiden nousu, Venäjän uhka. You know the drill. Samoja ne aikuisetkin doomscrollailee. Ehkä meiltä kaikilta voisi ottaa puhelimet pois ja rajoittaa uutisten seuraamista kertaan päivässä. Säästyneellä ajalla voitaisiin vaikka yrittää oikeasti tehdä oikeille ongelmille jotain.

Koulu-uupumuksen syykin nuorelle oli selvää, mutta hänen oli vaikea ensin löytää sille ihan oikeita sanoja. Koulu tuntuu painostavalta, hän sanoi. Monet opettajat muistuttavat koko ajan, että kaikki vaikuttaa arvosanaan. Jos on sääntö, että saa olla korkeintaan kolme koetta viikossa, sitä kierretään niin että sanakoetta ei lasketa, projektin palautusdeadlinea ei lasketa, pistareita ei lasketa. Ne kuitenkin arvostellaan ja vaikuttavat arvosanaan siinä missä koekin. Tuntiaktiivisuus vaikuttaa arvosanaan, ja jotkut opettajat laskevat jopa tukkimiehen kirjanpidolla, kuinka monta kertaa kukakin viittaa. Useat vihkot kerätään lukuvuoden lopussa pois ja tarkastetaan – ei vain sen osalta, onko tehtävät tehty, vaan sen osalta, kuinka hyvin ne on tehty. Ja sekin vaikuttaa arvosanaan. Jokainen tuntitehtävä ja läksy on siis arvioitavan suorituksen osa.

Ärsyttää, nuori sanoi, että sitä pidetään ihan normaalina, että kaikilla on kauheat paineet koko ajan ja joka tehtävästä, että miten hyvin se menee. Ja jos sanoo että on vähän raskasta, jotkut opettajat sanovat vaan, että lukiossa jonne aiot on sitten vielä raskaampaa.

Sitten hän sanoi asian täsmälleen: “Me ei koulussa melkeen koskaan vaan harjoitella. Kaikki on arvosteltavaa suoritetta.” Toinen nuori, myös yläasteella, ilmestyi tässä vaiheessa komppaamaan asiaa ja kertoi, että hänen käsityksensä mukaan myös asenne opintoihin voi vaikuttaa aineen arvosanaan. “Sillon niille opettajille ei riitä, että ei tykkää mutta tekee silti. Pitää esittää, että on innostunut. En mä jaksa semmosta joskus maanantaiaamuna kasilta.”

Arviointihan merkittävästi muuttuikin opetussuunnitelmassa. “Oppimista edistävän arvioinnin” eli kansankielellä jatkuvan arvioinnin ajatus on kaunis: ei vain anneta koearvosanaa, vaan annetaan jatkuvaa palautetta, jotta oppija tietää missä menee ja miten petrata. Jos osaa jo, syntyy varmuus että osaan. Jos pitää kehittyä, syntyy varmuus siitä missä ja millä tavalla. Myös niillä, jotka eivät ehkä suoriudu kokeista parhaalla tavalla on mahdollisuus näyttää osaamistaan muilla tavoin. Uskon, että opettajista suurin osa vilpittömästi haluaa nimenomaan auttaa nuoria oppimaan ja näyttämään osaamistaan.

Valitettavasti nuorten kuvaus siitä, miten se näyttäytyy heille, antoi vaikutelman, että opettajat ja nuoret eivät tässä asiassa täysin kohtaa. Ainakin aineistolla n=2 koulusta hyvin suoriutuvat nuoret kokevat jatkuvan arvioinnin paineena ja harjoittelurauhan puutteena, eivät tukena oppimiseen.

(Keskustelu on raportoitu nuorten luvalla.)

Päivitetty hypoteesikuva:

Joitain huomioita kouluterveyskyselystä

Kouluterveyskysely on valtakunnallinen, kolmeen koululaisikäluokkaan (peruskouluun 4.-5. ja 8.-9. ja toisen asteen 1.-2. luokat) kahden vuoden välein kohdistuva, melko kattava tiedonkeruu, jossa kysytään laajalti lapsilta ja nuorilta itseltään fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Sen tuloksia ja muitakin tilastoja on julkisesti kaikkien saatavilla, ja niitä voi rakkaudesta lajiin kuka tahansa analysoida miten huvittaa.

Oma tämän kertainen harrastuneisuuteni kohdistuu nuorten ahdistuneisuuteen ja uupumukseen. Ei, tuossa kynnyksen kohdalla ei kysely oleellisesti muuttunut; sama GAD-7 on ahdistuneisuuden arvioinnin taustalla ollut indikaattorin kuvauksen mukaan koko ajan.

Vuosien 2017 ja 2020 välissä tapahtui hirveästi kaikenlaista: mm. yksi koronapandemia. Myös enenevästi algoritmisesti kontrolloidun sosiaalisen median ja lyhytvideoiden suosion nousu ajoittuisi ehkä ajallisesti uskottavaan kohtaan. Yläkouluissa otettiin myös käyttöön vuonna 2014 vahvistettu uusi opetussuunnitelma vuosina 2017-2019. Silloin tunne- ja mielenterveystaidot tulivat osaksi opetusohjelmaa. (THL:n työpaperi Mielenterveyden edistäminen kouluissa on vuodelta 2013 – jolloin yllä olevan kuvaajan ilmiötä ei vielä tilastoissa aivan tällaisena nähty.)

Tilastoista nähdään aika helposti, mitä kaikkea ei voida syyttää tästä ilmiöstä, koska se ei vaikuta tapahtuneen samaan aikaan.

Sitten 2000-luvun alun niiden nuorten osuus, jotka kokevat, etteivät voi juuri koskaan puhua vanhempiensa kanssa asioistaan on puolittunut. Vanhemmuus ei siis välttämättä ole erityisen hukassa, ei ainakaan kohtaava sellainen.

Ja opettajat ne vasta ovatkin petranneet oppilaistaan kiinnostumisessa 2000-luvun aikana!

Päihteitä nuoriso ei ole äitynyt käyttämään. Meillä on kyllä kasvava huumeongelma, mutta se koskee onneksi vielä niin pientä osaa nuorista, ettei mitenkään voi selittää miksi joka neljäs kokee koulu-uupumusta.

Kiusatuksi jatkuvasti tulevien osuus on mukavan notkahduksen jälkeen noussut takaisin 2000-luvun 1. vuosikymmenen tasolle, mutta ahdistuksen ja uupumuksen kaltaista massiivista nousua siinä ei nähdä. (*)

Pienituloisuutta olisi toki aina kiva epäillä stressin taustaksi, mutta alaikäisten pienituloisuus ei ole Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan erityisesti muuttunut ahdistuksen ja kuormituksen kanssa samaan aikaan (vaan vasta sen jälkeen, mutta siitä jossain toisessa yhteydessä).

Liikunnan puutetta ja huonoa fyysistä kuntoa on myös aina kiva syyttää kaikesta, mutta siitä ei ehkä myöskään ole kyse. (Ei mennä nyt tässä myöskään mielipiteisiini MOVE-testeistä ja niiden normeista.) Vähän liikkuvien osuus kyllä kasvoi jonkin verran vuosina 2015-2019, mutta on sittemmin pysynyt aika samana samalla kun uupumuksen määrä jatkaa nousuaan.

Sitten tilastoihin, joissa ehkä on nähtävissä jotain samansuuntaista.

Netin käytön ongelmallisuutta nuoret raportoivat vähän enemmän kuin ennen: 2017 jälkeen niiden nuorten osuus, jotka ovat huomanneet roikkuvansa netissä vaikka ei huvittaisi ja niiden, jotka ovat yrittäneet lopettaa mutta eivät ole onnistuneet, on kasvanut. Toisaalta kokonaisindikaattori ei ole ihmeesti heilahtanut. Tilasto ei valitettavasti ulotu kauemmas historiaan. (*)

Riittämättömästi nukkuvien osuus on sekin kasvanut. Trendi on alkanut jo kauan sitten. Luulisi että pandemian aikana kun ei tarvinnut herätä ihan joka aamu fyysisesti koululle tilanne olisi parantunut, mutta itse asiassa kävi päinvastoin… Liian vähän todennäköisesti nukkuvien osuus on nyt tarpeeksi suuri, että se voisi teoriassa selittää vaikka kaikenkin koulu-uupumuksen. Kuitenkin vuonna 2015 alle 8 tuntia nukkui lähes kolmasosa, mutta uupumusta raportoi alle puolet siitä. Siksi se ei yksinään voi olla ilmiön selittäjä, vaan jotain muutakin on muuttunut.

Yksinäisyyttä kokeneiden osuus kasvoi pandemian aikana hurjasti, mutta on laskenut sittemmin kuitenkin taas melko nopeasti. Vähintään yksi hyvä ystävä on jälleen yhtä monella kuin oli ennen tuota ahdistuksen huippua.

Yhä useampi lapsi ja nuori kokee vaikeuksia koulunkäynnissä ja tämä osuus on kasvanut ja kasvaa tasaisesti.

Ja jos vähän tarkemmin katsotaan mistä tämä summamuuttuja muodostuu, niin yläasteen oppilaat raportoivat enenevästi vaikeuksia suullisessa esiintymisessä, kokeisiin valmistautumisessa, tunnilla vastaamisessa, läksyjen tekemisessä ja opetuksen seuraamisessa. (*)

Mikä on syy ja mikä seuraus? Sellaisten ajatteleminen ei näissä hommissa ole helppoa. Kun ihminen on ahdistunut, ei hän jaksa opiskella. Toisten edessä esiintyminen ja näyttösuoritukset saattavat silloin myös tuntua vaikeilta, vaikka eivät ole. Ja jos nukkuu liian vähän, silloin ei jaksa opiskella. Ja jos on koulustressiä, nukkuu huonosti… Toisaalta opetussuunnitelma muuttui juuri silloin kun työ alkoi tuntua vaikeammalta, joten ei voida poissulkea sitäkään, että uupumus ja ahdistuminen johtuu siitä, että koulutyö on nyt jollain lailla vaativampaa. Ja oliko mielenterveystaitojen tuominen opetusohjelmaan niiden lisääntymisen mahdollinen syy, kuten ajallisesta yhteydestä voisi nopeasti vilkaisemalla päätellä, vai ennemmin “too little, too late” -reaktio hiljaisena alkaneeseen ja jo havaittuun trendiin? Ratkaisu ongelmaan se ei ainakaan vaikuta olleen.

Lopuksi on hyvä muistuttaa, että vaikka puhumme nuorista, meidän pitäisi oikeastaan puhua nuoristakin. Myös työikäisten joukossa itsensä kuormittuneiksi ja yksinäisiksi kokevien osuus on samana aikana lisääntynyt. (Datan lähde on Terve Suomi -kysely.)

(*) Sotkanet ei jostain syystä halua jakaa minulle kaikkia käyriä, niin osa piti piirrellä “käsin” elikkä Google Sheetsissä.

Oletko aina selvinnyt sodasta väärin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvistä siteerataan usein minusta eri keskusteluissa hassusti. Nyt viimeisimpänä kiertää sitaatti Oskari Onnisen jutusta Uudesta Jutussa:

“Keltikangas-Järvisen mielestä suomalaisista sotaveteraaneista kannattaisi ottaa oppia, sillä he osasivat käsitellä kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”. He eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan laittoivat ne sivuun ja alkoivat rakentaa Suomea. Heidän suuresta enemmistöstään ei tullut passiivisia uhreja vaan aktiivisia selviytyjiä.”

Tätä kontekstista irroitettua sitaattia tuohtuneet ihmiset tulkitsevat niin, että olisi professorin mielestä hyvää tunteiden käsittelyä “juoda viinaa ahdistukseensa ja kurittaa lapsiaan ruumiillisesti”, siteeratakseni erään nykyajan ihmisen arviota sotien jälkeisestä tunteiden säätelystä.

Itse kuitenkin ajattelen, että professori Keltikangas-Järvisen varsinainen pointti kiteytyy sanoihin “suuri enemmistö”. Suurin osa sodan kokeneistakaan ihmisistä ei ollut väkivaltaisia juoppoja. Ei voida kategorisesti sanoa, että senaikaiset ihmiset “eivät osanneet käsitellä tunteitaan” yhtään sen enempää kuin ei voida sanoa, että nykyaikana ei osata. Osa osaa, osa ei. Se päti silloin ja pätee edelleen.

Tunteiden säätely kun on sellaista, että kaikilla menee pieleen joskus, ja kaikkina aikoina on olemassa ihmisiä, joilla menee pieleen usein. Ei tietenkään pidä paikkansa, että nykyään ei ole väkivaltaisia tai arvaamattomasti raivoavia tai juoppoja ihmisiä. Heitä on, ja heitä on niidenkin joukossa, jotka ovat saaneet nykyaikaista terapiaa tai muuta tukea, ja niidenkin joukossa joille on opetettu tunnepuhetta nykyaikaiseen tapaan lapsesta saakka. Toisaalta viisas kirja nimeltä “Kasvatus ilman selkäsaunaa” on vuodelta 1909 ja toisaalta edelleen Suomessa käytetään silmitöntä kuritusväkivaltaa lapsiin syynä aikuisen responssi omiin traumoihinsa.

Se narratiivi, että ennen hoidettiin ongelmat viinalla ja väkivallalla ja se oli kaikista ihan ok, mutta nykyään kun puhutaan tunteista ja on terapiaa, semmosta ei enää ole, on siis radikaali yksinkertaistus ja potentiaalisesti ihan höpöhöpöä. Moraalinen suhtautumisemme kuritusväkivaltaan ja perheväkivaltaan yleensä on muuttunut ja puuttumiskynnys alentunut ja se on hyvä, mutta se kuinka suuri osa tässä on “tunteiden käsittelyllä” nykyaikaiseen tapaan on omankin käsitykseni mukaan aika avoin kysymys. Päissään tehty silmitön pahoinpitely ei ole kuulunut yleisesti hyväksytyn kuritusväkivallan piiriin silloinkaan, kun Koivuniemen herra vielä uhkaili vierailla joka kodissa. Ahdistuneisuus taas ei ainakaan näytä vähentyvän, vaikka toki dataa menneiltä vuosilta on vaikeaa saada, koska käsitteellistys on muuttunut niin paljon. Ja päihdeongelmaiset teillä on edelleen keskuudessanne.

Siihen nähden, kuinka iso trauma nuo sodat Suomelle olivat, niistä selvittiin lopulta ihmeellisen hyvin. Valtaosa ihmisistä jatkoi elämäänsä onnistuneesti ja jälkeläisistäkin tuli aivan täyspäisiä, joiden isoin ongelma on hämmennys siitä, että näistä asioista ei puhuttu. Elämä jatkui ja jälleenrakennus onnistui. Osa ihmisistä ei toipunut ja ne tarinat ovat traagisia ja isovanhempiemme sotakokemusten seuraukset elävät meissä edelleen. Ei silti ole mitenkään sanottua, että samanlaisesta koko kansakuntaa koskevasta traumasta selvittäisiin tänä päivänä yhtä hyvin tai yhtä vähillä vaurioilla tai yhtä monessa sukupolvessa. On helppo patsastella omassa tunnekäsittelyn erinomaisuudessamme, kun vastaavaa traumatisoitumisen määrää taustalla ja vastaavia töitä tehtäväksi ei ole, vaan on saatu (kansakuntana, yksilöihin en ota kantaa) aloittaa sen suhteen aika helposta lähtötilanteesta. Toivottavasti ei tarvitse tulevaisuudessakaan testata, mitä kävisi jos lähdettäisiin samalta takamatkalta.

Kun puhutaan, että ei sillon ollut mitään traumaterapiaa eikä annettu tukea, unohtuu myös se, että maassa ei ollut käytännössä ketään, joka ei olisi kokenut sitä samaa traumaa joko suoraan tai 1. asteen kontaktien kautta. Siltä pohjalta on melko vaikea lähteä pystyttämään mitään psykiatrisen tuen järjestelmää, vaikka olisi miten nykyaikainen käsitys siitä, miten tuen pitäisi hyvässä tapauksessa mennä. Erityisesti toivon itsekkäästi oman työni puolesta, että psykiatrisen tuen järjestelmää ei tarvitse lähteä yrittämään niissä olosuhteissa. En nimittäin menisi vannomaan, että resilienssi riittäisi moiseen, kun ei se aina tahdo riittää resurssipulaan rauhanaikanakaan. En pitäisi mahdottomana, että todettaisiin, että siitä, että traumatisoituneet terapoi toisia traumatisoituneita tai ryhmäkeskusteluista siitä kuinka kamalaa oli ja on ei oo mitään hemmetin hyötyä, ja paras kriisihoito on stabiili arki, ja sen turvaamiseksi puhuminen, joka kriisiyttää puhujat, on vasta-aiheista. Joudummehan joskus nykyäänkin niin toteamaan. Terapian aika ei aina ole silloin, kun ihmisellä on pieniä lapsia huollettavanaan.

Eikä meidän pidä väheksyä veteraanien muodostamia sakkeja, joissa asioista pystyi puhumaan eri lailla kuin kotirintamalle, sitä että lapsille osattiin selittää, että setä on omituinen koska sen mieli vaurioitui sodassa, tai sitä, että tärkeintä oli leipä pöydässä ja vaatteet päällä ja kouluun meno ja elämän jatkuminen. Ihan niitä samoja menetelmiähän me edelleen kriisityössä käytetään, vaikka niitä nyt sanotaan “vertaistueksi” ja “psykoedukaatioksi” ja “vakauttamiseksi”.

Yhteisöllisyys ja tietosuoja

Kävin vastikään kirjastossa hakemassa varauksiani. Etsiessäni appiksesta sitä, millä koodilla mihinkä kohtaan noutohyllyä pyytämäni teokset (*) on piilotettu, muistin että aikanaan kirjat olivat siellä hyllyssä ihan nimelläni. Sitten niihin sai noutoa varten halutessaan laittaa nimimerkin. Ja nykyään sitten tämä koodi, ei suinkaan omaa koodia minulle, joka noudolle aina eri koodi, yksi kirjain ja kolme numeroa. Tätä perustellaan tietysti tietosuojalla: eihän toki käy päinsä, että sieltä kirjaston hyllystä voisi joku huomata, saati tahallaan urkkia, mitä tohtori Wessman kulloinkin lukee.

Tohtori Wessman toki omasta halustaan aina jaksaessaan julkaisee listaa lukemistaan kirjoista kaiken kansan nähden internetissä ja mieluiten löytäisi kirjat hyllystäkin appista taskusta kaivelematta, edes joka kerta samalla muistettavalla nimimerkillä tai koodilla, jos ei koko nimeä pidettäisikään suotavana hyllyn reunaan laittaa. Sellaiselta hulluudelta on kuitenkin katsottu, että on paras häntä suojella minkä pystyy. Yritetään nyt ainakin estää se kirjaston hyllyillä lukemisestaan kailottaminen, vaikka sosiaalisen median kieltäminen aikuisilta ei olekaan vielä ottanut tuulta alleen.

Kaipailemme maailmaan, tai ainakin Suomeen, usein lisää yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan jopa kirjastosta tilatut kirjat ovat niin salainen asia, että edes yksilöön kytketyllä salakoodilla niitä ei laiteta hyllyyn odottamaan, vaan joka noudolla on oma koodinsa. Kuitenkin on niin, että yhteisöä on vaikea luoda sinne, missä ihmisiä pidetään erillään. Jotta yhteisö voi tilanteen tullen toimia, sen pitää ensin olla olemassa. Vähän niin kuin jos ei teini-ikäiseen ole keskusteluyhteyttä tavallisessa arjessa, ei sitä useinkaan synny yhtäkkiä sitten, kun olisikin Vakavaa Puhuttavaa.

Yhteisöllisyyttä rakentaa arjessa paitsi kerhot ja kuppikunnat ja kohtaamispaikat myös se, että kirjastossa voi huomata, että Marttinen on tilannut sen saman kirjan kuin minä, ja voi sitten seuraavan kerran raitilla nähdessään kysyä, että mitä Marttinen tykkäsit, minusta se oli sittenkin kyllä aika tylsä. Se, kun kuulee pankin odotustilassa huudettavan jotain omasta mielestä harvinaista nimeä ja tilaisuuden tullen kysyy, että olettekos te sukua sille toiselle samannimiselle täälläpäin. Se, jos kuulee koulussa omaa lasta hakiessa, että saman luokan Emmi-Oskarilla on jalka poikki, ja saakin päähänsä laittaa viestiä, että tarvitaanko siellä lapsenvahtia tai toipilaalle seuraa.` Ja siellä koulun pienoismaailmassa yhteisöllisyyttä lisää vaikkapa se, että koulukuraattori kuullessaan opettajien puhuvan välkällä tapahtuneesta nelosluokkalaisten välisestä kiusaamistilanteesta voi sanoa, että hei kuulkaa, kun mä arvelen, että se neljäbeen Osmo-Susanna kertoi samanlaisesta jo viime viikolla, nyt taitaa olla tarpeen katsoa vähän tarkemmin mitä täällä tapahtuu.

En missään tapauksessa tarkoita, että että koulujen, pankkien ja kirjastojen oikeutta paljastaa tietoja heillä asioivista ei pitäisi mitenkään säädellä. Enkä myöskään tarkoita todellakaan, että vaikkapa terveysaseman aulassa voisi kailottaa vaikkapa, että seuraavaksi katsotaan sitä Marttisen alapäätä, tai että ei tarvitsisi olla hienotunteinen siinä, kertooko koko vanhempainyhdistykselle, että alkuperäinen tieto tästä sekoilusta tuli nimenomaan neljäbeen Osmo-Susannalta. Juoruilu yleensäkin on rumaa, ja yhteisöjen kääntöpuoli on se, että yhteisö saattaa myös kääntyä erilaista vastaan.

Mutta pitääkö oletusarvon siltikään aina olla aivan ehdoton kielto ja kaiken salaaminen niin pitkälle, että kirjaston noutohyllyllä pitää tehdä monimutkainen järjestely, jottei yhdenkään kirjan lainaaja voi vahingossakaan paljastua? Ja eikö ihmisellä pitäisi olla paitsi oikeus halutessaan kieltää tietojensa luovuttaminen, myös positiivinen oikeus omiin tietoihinsa? Esimerkiksi lupa sanoa, että haluan että kirjani ovat noutohyllyssä aina oman valitsemani nimimerkin kohdalla eivätkä kryptisillä koodeilla siellä täällä, tai että puhelinnumeroni saa luovuttaa luokan lasten toisille vanhemmille ellen jatkossa erikseen kiellä, ja että todellakin haluan että opetushenkilökunta ja oppilashuolto jakavat keskenään tietoa lapseni tarpeista, heti kun sellaisia tulee esiin, ilman että täytättää minulla joka kerta erillistä kirjallista lupalappua.

Yhteiskunnallinen puheemme vaatii samaan aikaan pitämään arvona sitä, että kukaan ei koskaan saisi vahingossakaan tietää kenestäkään mitään, ja sitä, että muodostamme yhteisöjä joissa ihmiset ovat kiinnostuneita ja huolehtivat toisistaan. Siinä on tiettyä ristiriitaa. Tietosuojakin on tietysti arvo. Se ei vain aina voi olla ainut arvo, joka eri tilanteissa pitää huomioida. Minä haluaisin kirjastossa pitää tärkeämpänä varauksen noutamisen sujuvuutta, eikä minua suinkaan yleensä haittaisi, jos joku tuttava huomaisi minun lukeneen tietyn kirjan. Terveydenhuollossa asioidessani minulle olisi tärkeämpää varmistaa, että tietoni aina varmasti tarvittaessa siirtyvät ammattilaiselta toiselle, kuin että niitä ei missään olosuhteissa siirretä ilman nimenomaista lupaani.

Nyt joku muu on kuitenkin päättänyt nämä asiat puolestani.

(*) Leena Krohnin Kotini on Riioraa, joka on unenomainen kuvaus lapsuudesta 1950-luvulla, ja Ruunulinna, Jacob Lagervallin vuonna 1834 kirjoittama kalevalamittainen mukaelma Shakespearen Macbethistä. Mainitsen tällä kertaa noutamani teokset nimeltä tässä vain, koska ne antavat minusta eksentrisen, sivistyneen ja aivan virheellisen kuvan.

Hello world!

I’m leaving Facebook as announced. This branch of social media development was a mistake and we should probably rollback to something around the golden age of group chats, blogs, and aggregators. I doubt that’ll actually happen, but from now on my religion forbids the usage of ‘social’ media sites that do not allow me full control over whose posts I see.

There’s nothing to see here yet. Time will show if there will be.

Ilmoitin n. kuukausi sitten aikovani lähteä Facebookista ja mahdollisesti muutamilta muiltakin niin sanotuilta sosiaalisen median alustoilta tässä vuoden vaihteessa. Syy siihen on se, että “social media isn’t, anymore”. Kun sosiaalinen media keksittiin, sen perimmäinen tarkoitus oli nimenomaan olla sosiaalista: tuntemieni ihmisten minulle kuratoimaa sisältöä ja tietoa siitä, mitä heille kuuluu.

Pikkuhiljaa valta siitä, mitä minulle näytetään on siirtynyt minulta alustalle. Nyt ihan viimeisten vuosien aikana enenevästi niin sanotun “sosiaalisen median” olemassaolon oikeutus ovat tyrkkyalgoritmit, jotka yrittävät saada meidät seuraamaan alustaa niin kauan, että saavat tyrkytettyä meille mahdollisimman paljon sisältöä, jonka tyrkyttämisestä joku maksaa. Ja generatiivinen AI ei millään lailla parantanut tilannetta.

Täällä ei ole vielä mitään nähtävää. Aika näyttää onko koskaan.