Näytä vain suomenkieliset

Oletko aina selvinnyt sodasta väärin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvistä siteerataan usein minusta eri keskusteluissa hassusti. Nyt viimeisimpänä kiertää sitaatti Oskari Onnisen jutusta Uudesta Jutussa:

“Keltikangas-Järvisen mielestä suomalaisista sotaveteraaneista kannattaisi ottaa oppia, sillä he osasivat käsitellä kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”. He eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan laittoivat ne sivuun ja alkoivat rakentaa Suomea. Heidän suuresta enemmistöstään ei tullut passiivisia uhreja vaan aktiivisia selviytyjiä.”

Tätä kontekstista irroitettua sitaattia tuohtuneet ihmiset tulkitsevat niin, että olisi professorin mielestä hyvää tunteiden käsittelyä “juoda viinaa ahdistukseensa ja kurittaa lapsiaan ruumiillisesti”, siteeratakseni erään nykyajan ihmisen arviota sotien jälkeisestä tunteiden säätelystä.

Itse kuitenkin ajattelen, että professori Keltikangas-Järvisen varsinainen pointti kiteytyy sanoihin “suuri enemmistö”. Suurin osa sodan kokeneistakaan ihmisistä ei ollut väkivaltaisia juoppoja. Ei voida kategorisesti sanoa, että senaikaiset ihmiset “eivät osanneet käsitellä tunteitaan” yhtään sen enempää kuin ei voida sanoa, että nykyaikana ei osata. Osa osaa, osa ei. Se päti silloin ja pätee edelleen.

Tunteiden säätely kun on sellaista, että kaikilla menee pieleen joskus, ja kaikkina aikoina on olemassa ihmisiä, joilla menee pieleen usein. Ei tietenkään pidä paikkansa, että nykyään ei ole väkivaltaisia tai arvaamattomasti raivoavia tai juoppoja ihmisiä. Heitä on, ja heitä on niidenkin joukossa, jotka ovat saaneet nykyaikaista terapiaa tai muuta tukea, ja niidenkin joukossa joille on opetettu tunnepuhetta nykyaikaiseen tapaan lapsesta saakka. Toisaalta viisas kirja nimeltä “Kasvatus ilman selkäsaunaa” on vuodelta 1909 ja toisaalta edelleen Suomessa käytetään silmitöntä kuritusväkivaltaa lapsiin syynä aikuisen responssi omiin traumoihinsa.

Se narratiivi, että ennen hoidettiin ongelmat viinalla ja väkivallalla ja se oli kaikista ihan ok, mutta nykyään kun puhutaan tunteista ja on terapiaa, semmosta ei enää ole, on siis radikaali yksinkertaistus ja potentiaalisesti ihan höpöhöpöä. Moraalinen suhtautumisemme kuritusväkivaltaan ja perheväkivaltaan yleensä on muuttunut ja puuttumiskynnys alentunut ja se on hyvä, mutta se kuinka suuri osa tässä on “tunteiden käsittelyllä” nykyaikaiseen tapaan on omankin käsitykseni mukaan aika avoin kysymys. Päissään tehty silmitön pahoinpitely ei ole kuulunut yleisesti hyväksytyn kuritusväkivallan piiriin silloinkaan, kun Koivuniemen herra vielä uhkaili vierailla joka kodissa. Ahdistuneisuus taas ei ainakaan näytä vähentyvän, vaikka toki dataa menneiltä vuosilta on vaikeaa saada, koska käsitteellistys on muuttunut niin paljon. Ja päihdeongelmaiset teillä on edelleen keskuudessanne.

Siihen nähden, kuinka iso trauma nuo sodat Suomelle olivat, niistä selvittiin lopulta ihmeellisen hyvin. Valtaosa ihmisistä jatkoi elämäänsä onnistuneesti ja jälkeläisistäkin tuli aivan täyspäisiä, joiden isoin ongelma on hämmennys siitä, että näistä asioista ei puhuttu. Elämä jatkui ja jälleenrakennus onnistui. Osa ihmisistä ei toipunut ja ne tarinat ovat traagisia ja isovanhempiemme sotakokemusten seuraukset elävät meissä edelleen. Ei silti ole mitenkään sanottua, että samanlaisesta koko kansakuntaa koskevasta traumasta selvittäisiin tänä päivänä yhtä hyvin tai yhtä vähillä vaurioilla tai yhtä monessa sukupolvessa. On helppo patsastella omassa tunnekäsittelyn erinomaisuudessamme, kun vastaavaa traumatisoitumisen määrää taustalla ja vastaavia töitä tehtäväksi ei ole, vaan on saatu (kansakuntana, yksilöihin en ota kantaa) aloittaa sen suhteen aika helposta lähtötilanteesta. Toivottavasti ei tarvitse tulevaisuudessakaan testata, mitä kävisi jos lähdettäisiin samalta takamatkalta.

Kun puhutaan, että ei sillon ollut mitään traumaterapiaa eikä annettu tukea, unohtuu myös se, että maassa ei ollut käytännössä ketään, joka ei olisi kokenut sitä samaa traumaa joko suoraan tai 1. asteen kontaktien kautta. Siltä pohjalta on melko vaikea lähteä pystyttämään mitään psykiatrisen tuen järjestelmää, vaikka olisi miten nykyaikainen käsitys siitä, miten tuen pitäisi hyvässä tapauksessa mennä. Erityisesti toivon itsekkäästi oman työni puolesta, että psykiatrisen tuen järjestelmää ei tarvitse lähteä yrittämään niissä olosuhteissa. En nimittäin menisi vannomaan, että resilienssi riittäisi moiseen, kun ei se aina tahdo riittää resurssipulaan rauhanaikanakaan. En pitäisi mahdottomana, että todettaisiin, että siitä, että traumatisoituneet terapoi toisia traumatisoituneita tai ryhmäkeskusteluista siitä kuinka kamalaa oli ja on ei oo mitään hemmetin hyötyä, ja paras kriisihoito on stabiili arki, ja sen turvaamiseksi puhuminen, joka kriisiyttää puhujat, on vasta-aiheista. Joudummehan joskus nykyäänkin niin toteamaan. Terapian aika ei aina ole silloin, kun ihmisellä on pieniä lapsia huollettavanaan.

Eikä meidän pidä väheksyä veteraanien muodostamia sakkeja, joissa asioista pystyi puhumaan eri lailla kuin kotirintamalle, sitä että lapsille osattiin selittää, että setä on omituinen koska sen mieli vaurioitui sodassa, tai sitä, että tärkeintä oli leipä pöydässä ja vaatteet päällä ja kouluun meno ja elämän jatkuminen. Ihan niitä samoja menetelmiähän me edelleen kriisityössä käytetään, vaikka niitä nyt sanotaan “vertaistueksi” ja “psykoedukaatioksi” ja “vakauttamiseksi”.

Yhteisöllisyys ja tietosuoja

Kävin vastikään kirjastossa hakemassa varauksiani. Etsiessäni appiksesta sitä, millä koodilla mihinkä kohtaan noutohyllyä pyytämäni teokset (*) on piilotettu, muistin että aikanaan kirjat olivat siellä hyllyssä ihan nimelläni. Sitten niihin sai noutoa varten halutessaan laittaa nimimerkin. Ja nykyään sitten tämä koodi, ei suinkaan omaa koodia minulle, joka noudolle aina eri koodi, yksi kirjain ja kolme numeroa. Tätä perustellaan tietysti tietosuojalla: eihän toki käy päinsä, että sieltä kirjaston hyllystä voisi joku huomata, saati tahallaan urkkia, mitä tohtori Wessman kulloinkin lukee.

Tohtori Wessman toki omasta halustaan aina jaksaessaan julkaisee listaa lukemistaan kirjoista kaiken kansan nähden internetissä ja mieluiten löytäisi kirjat hyllystäkin appista taskusta kaivelematta, edes joka kerta samalla muistettavalla nimimerkillä tai koodilla, jos ei koko nimeä pidettäisikään suotavana hyllyn reunaan laittaa. Sellaiselta hulluudelta on kuitenkin katsottu, että on paras häntä suojella minkä pystyy. Yritetään nyt ainakin estää se kirjaston hyllyillä lukemisestaan kailottaminen, vaikka sosiaalisen median kieltäminen aikuisilta ei olekaan vielä ottanut tuulta alleen.

Kaipailemme maailmaan, tai ainakin Suomeen, usein lisää yhteisöllisyyttä. Samaan aikaan jopa kirjastosta tilatut kirjat ovat niin salainen asia, että edes yksilöön kytketyllä salakoodilla niitä ei laiteta hyllyyn odottamaan, vaan joka noudolla on oma koodinsa. Kuitenkin on niin, että yhteisöä on vaikea luoda sinne, missä ihmisiä pidetään erillään. Jotta yhteisö voi tilanteen tullen toimia, sen pitää ensin olla olemassa. Vähän niin kuin jos ei teini-ikäiseen ole keskusteluyhteyttä tavallisessa arjessa, ei sitä useinkaan synny yhtäkkiä sitten, kun olisikin Vakavaa Puhuttavaa.

Yhteisöllisyyttä rakentaa arjessa paitsi kerhot ja kuppikunnat ja kohtaamispaikat myös se, että kirjastossa voi huomata, että Marttinen on tilannut sen saman kirjan kuin minä, ja voi sitten seuraavan kerran raitilla nähdessään kysyä, että mitä Marttinen tykkäsit, minusta se oli sittenkin kyllä aika tylsä. Se, kun kuulee pankin odotustilassa huudettavan jotain omasta mielestä harvinaista nimeä ja tilaisuuden tullen kysyy, että olettekos te sukua sille toiselle samannimiselle täälläpäin. Se, jos kuulee koulussa omaa lasta hakiessa, että saman luokan Emmi-Oskarilla on jalka poikki, ja saakin päähänsä laittaa viestiä, että tarvitaanko siellä lapsenvahtia tai toipilaalle seuraa.` Ja siellä koulun pienoismaailmassa yhteisöllisyyttä lisää vaikkapa se, että koulukuraattori kuullessaan opettajien puhuvan välkällä tapahtuneesta nelosluokkalaisten välisestä kiusaamistilanteesta voi sanoa, että hei kuulkaa, kun mä arvelen, että se neljäbeen Osmo-Susanna kertoi samanlaisesta jo viime viikolla, nyt taitaa olla tarpeen katsoa vähän tarkemmin mitä täällä tapahtuu.

En missään tapauksessa tarkoita, että että koulujen, pankkien ja kirjastojen oikeutta paljastaa tietoja heillä asioivista ei pitäisi mitenkään säädellä. Enkä myöskään tarkoita todellakaan, että vaikkapa terveysaseman aulassa voisi kailottaa vaikkapa, että seuraavaksi katsotaan sitä Marttisen alapäätä, tai että ei tarvitsisi olla hienotunteinen siinä, kertooko koko vanhempainyhdistykselle, että alkuperäinen tieto tästä sekoilusta tuli nimenomaan neljäbeen Osmo-Susannalta. Juoruilu yleensäkin on rumaa, ja yhteisöjen kääntöpuoli on se, että yhteisö saattaa myös kääntyä erilaista vastaan.

Mutta pitääkö oletusarvon siltikään aina olla aivan ehdoton kielto ja kaiken salaaminen niin pitkälle, että kirjaston noutohyllyllä pitää tehdä monimutkainen järjestely, jottei yhdenkään kirjan lainaaja voi vahingossakaan paljastua? Ja eikö ihmisellä pitäisi olla paitsi oikeus halutessaan kieltää tietojensa luovuttaminen, myös positiivinen oikeus omiin tietoihinsa? Esimerkiksi lupa sanoa, että haluan että kirjani ovat noutohyllyssä aina oman valitsemani nimimerkin kohdalla eivätkä kryptisillä koodeilla siellä täällä, tai että puhelinnumeroni saa luovuttaa luokan lasten toisille vanhemmille ellen jatkossa erikseen kiellä, ja että todellakin haluan että opetushenkilökunta ja oppilashuolto jakavat keskenään tietoa lapseni tarpeista, heti kun sellaisia tulee esiin, ilman että täytättää minulla joka kerta erillistä kirjallista lupalappua.

Yhteiskunnallinen puheemme vaatii samaan aikaan pitämään arvona sitä, että kukaan ei koskaan saisi vahingossakaan tietää kenestäkään mitään, ja sitä, että muodostamme yhteisöjä joissa ihmiset ovat kiinnostuneita ja huolehtivat toisistaan. Siinä on tiettyä ristiriitaa. Tietosuojakin on tietysti arvo. Se ei vain aina voi olla ainut arvo, joka eri tilanteissa pitää huomioida. Minä haluaisin kirjastossa pitää tärkeämpänä varauksen noutamisen sujuvuutta, eikä minua suinkaan yleensä haittaisi, jos joku tuttava huomaisi minun lukeneen tietyn kirjan. Terveydenhuollossa asioidessani minulle olisi tärkeämpää varmistaa, että tietoni aina varmasti tarvittaessa siirtyvät ammattilaiselta toiselle, kuin että niitä ei missään olosuhteissa siirretä ilman nimenomaista lupaani.

Nyt joku muu on kuitenkin päättänyt nämä asiat puolestani.

(*) Leena Krohnin Kotini on Riioraa, joka on unenomainen kuvaus lapsuudesta 1950-luvulla, ja Ruunulinna, Jacob Lagervallin vuonna 1834 kirjoittama kalevalamittainen mukaelma Shakespearen Macbethistä. Mainitsen tällä kertaa noutamani teokset nimeltä tässä vain, koska ne antavat minusta eksentrisen, sivistyneen ja aivan virheellisen kuvan.

Hello world!

I’m leaving Facebook as announced. This branch of social media development was a mistake and we should probably rollback to something around the golden age of group chats, blogs, and aggregators. I doubt that’ll actually happen, but from now on my religion forbids the usage of ‘social’ media sites that do not allow me full control over whose posts I see.

There’s nothing to see here yet. Time will show if there will be.

Ilmoitin n. kuukausi sitten aikovani lähteä Facebookista ja mahdollisesti muutamilta muiltakin niin sanotuilta sosiaalisen median alustoilta tässä vuoden vaihteessa. Syy siihen on se, että “social media isn’t, anymore”. Kun sosiaalinen media keksittiin, sen perimmäinen tarkoitus oli nimenomaan olla sosiaalista: tuntemieni ihmisten minulle kuratoimaa sisältöä ja tietoa siitä, mitä heille kuuluu.

Pikkuhiljaa valta siitä, mitä minulle näytetään on siirtynyt minulta alustalle. Nyt ihan viimeisten vuosien aikana enenevästi niin sanotun “sosiaalisen median” olemassaolon oikeutus ovat tyrkkyalgoritmit, jotka yrittävät saada meidät seuraamaan alustaa niin kauan, että saavat tyrkytettyä meille mahdollisimman paljon sisältöä, jonka tyrkyttämisestä joku maksaa. Ja generatiivinen AI ei millään lailla parantanut tilannetta.

Täällä ei ole vielä mitään nähtävää. Aika näyttää onko koskaan.