Tag: mielenterveys

Joitain huomioita kouluterveyskyselystä

Kouluterveyskysely on valtakunnallinen, kolmeen koululaisikäluokkaan (peruskouluun 4.-5. ja 8.-9. ja toisen asteen 1.-2. luokat) kahden vuoden välein kohdistuva, melko kattava tiedonkeruu, jossa kysytään laajalti lapsilta ja nuorilta itseltään fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. Sen tuloksia ja muitakin tilastoja on julkisesti kaikkien saatavilla, ja niitä voi rakkaudesta lajiin kuka tahansa analysoida miten huvittaa.

Oma tämän kertainen harrastuneisuuteni kohdistuu nuorten ahdistuneisuuteen ja uupumukseen. Ei, tuossa kynnyksen kohdalla ei kysely oleellisesti muuttunut; sama GAD-7 on ahdistuneisuuden arvioinnin taustalla ollut indikaattorin kuvauksen mukaan koko ajan.

Vuosien 2017 ja 2020 välissä tapahtui hirveästi kaikenlaista: mm. yksi koronapandemia. Myös enenevästi algoritmisesti kontrolloidun sosiaalisen median ja lyhytvideoiden suosion nousu ajoittuisi ehkä ajallisesti uskottavaan kohtaan. Yläkouluissa otettiin myös käyttöön vuonna 2014 vahvistettu uusi opetussuunnitelma vuosina 2017-2019. Silloin tunne- ja mielenterveystaidot tulivat osaksi opetusohjelmaa. (THL:n työpaperi Mielenterveyden edistäminen kouluissa on vuodelta 2013 – jolloin yllä olevan kuvaajan ilmiötä ei vielä tilastoissa aivan tällaisena nähty.)

Tilastoista nähdään aika helposti, mitä kaikkea ei voida syyttää tästä ilmiöstä, koska se ei vaikuta tapahtuneen samaan aikaan.

Sitten 2000-luvun alun niiden nuorten osuus, jotka kokevat, etteivät voi juuri koskaan puhua vanhempiensa kanssa asioistaan on puolittunut. Vanhemmuus ei siis välttämättä ole erityisen hukassa, ei ainakaan kohtaava sellainen.

Ja opettajat ne vasta ovatkin petranneet oppilaistaan kiinnostumisessa 2000-luvun aikana!

Päihteitä nuoriso ei ole äitynyt käyttämään. Meillä on kyllä kasvava huumeongelma, mutta se koskee onneksi vielä niin pientä osaa nuorista, ettei mitenkään voi selittää miksi joka neljäs kokee koulu-uupumusta.

Kiusatuksi jatkuvasti tulevien osuus on mukavan notkahduksen jälkeen noussut takaisin 2000-luvun 1. vuosikymmenen tasolle, mutta ahdistuksen ja uupumuksen kaltaista massiivista nousua siinä ei nähdä. (*)

Pienituloisuutta olisi toki aina kiva epäillä stressin taustaksi, mutta alaikäisten pienituloisuus ei ole Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan erityisesti muuttunut ahdistuksen ja kuormituksen kanssa samaan aikaan (vaan vasta sen jälkeen, mutta siitä jossain toisessa yhteydessä).

Liikunnan puutetta ja huonoa fyysistä kuntoa on myös aina kiva syyttää kaikesta, mutta siitä ei ehkä myöskään ole kyse. (Ei mennä nyt tässä myöskään mielipiteisiini MOVE-testeistä ja niiden normeista.) Vähän liikkuvien osuus kyllä kasvoi jonkin verran vuosina 2015-2019, mutta on sittemmin pysynyt aika samana samalla kun uupumuksen määrä jatkaa nousuaan.

Sitten tilastoihin, joissa ehkä on nähtävissä jotain samansuuntaista.

Netin käytön ongelmallisuutta nuoret raportoivat vähän enemmän kuin ennen: 2017 jälkeen niiden nuorten osuus, jotka ovat huomanneet roikkuvansa netissä vaikka ei huvittaisi ja niiden, jotka ovat yrittäneet lopettaa mutta eivät ole onnistuneet, on kasvanut. Toisaalta kokonaisindikaattori ei ole ihmeesti heilahtanut. Tilasto ei valitettavasti ulotu kauemmas historiaan. (*)

Riittämättömästi nukkuvien osuus on sekin kasvanut. Trendi on alkanut jo kauan sitten. Luulisi että pandemian aikana kun ei tarvinnut herätä ihan joka aamu fyysisesti koululle tilanne olisi parantunut, mutta itse asiassa kävi päinvastoin… Liian vähän todennäköisesti nukkuvien osuus on nyt tarpeeksi suuri, että se voisi teoriassa selittää vaikka kaikenkin koulu-uupumuksen. Kuitenkin vuonna 2015 alle 8 tuntia nukkui lähes kolmasosa, mutta uupumusta raportoi alle puolet siitä. Siksi se ei yksinään voi olla ilmiön selittäjä, vaan jotain muutakin on muuttunut.

Yksinäisyyttä kokeneiden osuus kasvoi pandemian aikana hurjasti, mutta on laskenut sittemmin kuitenkin taas melko nopeasti. Vähintään yksi hyvä ystävä on jälleen yhtä monella kuin oli ennen tuota ahdistuksen huippua.

Yhä useampi lapsi ja nuori kokee vaikeuksia koulunkäynnissä ja tämä osuus on kasvanut ja kasvaa tasaisesti.

Ja jos vähän tarkemmin katsotaan mistä tämä summamuuttuja muodostuu, niin yläasteen oppilaat raportoivat enenevästi vaikeuksia suullisessa esiintymisessä, kokeisiin valmistautumisessa, tunnilla vastaamisessa, läksyjen tekemisessä ja opetuksen seuraamisessa. (*)

Mikä on syy ja mikä seuraus? Sellaisten ajatteleminen ei näissä hommissa ole helppoa. Kun ihminen on ahdistunut, ei hän jaksa opiskella. Toisten edessä esiintyminen ja näyttösuoritukset saattavat silloin myös tuntua vaikeilta, vaikka eivät ole. Ja jos nukkuu liian vähän, silloin ei jaksa opiskella. Ja jos on koulustressiä, nukkuu huonosti… Toisaalta opetussuunnitelma muuttui juuri silloin kun työ alkoi tuntua vaikeammalta, joten ei voida poissulkea sitäkään, että uupumus ja ahdistuminen johtuu siitä, että koulutyö on nyt jollain lailla vaativampaa. Ja oliko mielenterveystaitojen tuominen opetusohjelmaan niiden lisääntymisen mahdollinen syy, kuten ajallisesta yhteydestä voisi nopeasti vilkaisemalla päätellä, vai ennemmin “too little, too late” -reaktio hiljaisena alkaneeseen ja jo havaittuun trendiin? Ratkaisu ongelmaan se ei ainakaan vaikuta olleen.

Lopuksi on hyvä muistuttaa, että vaikka puhumme nuorista, meidän pitäisi oikeastaan puhua nuoristakin. Myös työikäisten joukossa itsensä kuormittuneiksi ja yksinäisiksi kokevien osuus on samana aikana lisääntynyt. (Datan lähde on Terve Suomi -kysely.)

(*) Sotkanet ei jostain syystä halua jakaa minulle kaikkia käyriä, niin osa piti piirrellä “käsin” elikkä Google Sheetsissä.

Oletko aina selvinnyt sodasta väärin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvistä siteerataan usein minusta eri keskusteluissa hassusti. Nyt viimeisimpänä kiertää sitaatti Oskari Onnisen jutusta Uudesta Jutussa:

“Keltikangas-Järvisen mielestä suomalaisista sotaveteraaneista kannattaisi ottaa oppia, sillä he osasivat käsitellä kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”. He eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan laittoivat ne sivuun ja alkoivat rakentaa Suomea. Heidän suuresta enemmistöstään ei tullut passiivisia uhreja vaan aktiivisia selviytyjiä.”

Tätä kontekstista irroitettua sitaattia tuohtuneet ihmiset tulkitsevat niin, että olisi professorin mielestä hyvää tunteiden käsittelyä “juoda viinaa ahdistukseensa ja kurittaa lapsiaan ruumiillisesti”, siteeratakseni erään nykyajan ihmisen arviota sotien jälkeisestä tunteiden säätelystä.

Itse kuitenkin ajattelen, että professori Keltikangas-Järvisen varsinainen pointti kiteytyy sanoihin “suuri enemmistö”. Suurin osa sodan kokeneistakaan ihmisistä ei ollut väkivaltaisia juoppoja. Ei voida kategorisesti sanoa, että senaikaiset ihmiset “eivät osanneet käsitellä tunteitaan” yhtään sen enempää kuin ei voida sanoa, että nykyaikana ei osata. Osa osaa, osa ei. Se päti silloin ja pätee edelleen.

Tunteiden säätely kun on sellaista, että kaikilla menee pieleen joskus, ja kaikkina aikoina on olemassa ihmisiä, joilla menee pieleen usein. Ei tietenkään pidä paikkansa, että nykyään ei ole väkivaltaisia tai arvaamattomasti raivoavia tai juoppoja ihmisiä. Heitä on, ja heitä on niidenkin joukossa, jotka ovat saaneet nykyaikaista terapiaa tai muuta tukea, ja niidenkin joukossa joille on opetettu tunnepuhetta nykyaikaiseen tapaan lapsesta saakka. Toisaalta viisas kirja nimeltä “Kasvatus ilman selkäsaunaa” on vuodelta 1909 ja toisaalta edelleen Suomessa käytetään silmitöntä kuritusväkivaltaa lapsiin syynä aikuisen responssi omiin traumoihinsa.

Se narratiivi, että ennen hoidettiin ongelmat viinalla ja väkivallalla ja se oli kaikista ihan ok, mutta nykyään kun puhutaan tunteista ja on terapiaa, semmosta ei enää ole, on siis radikaali yksinkertaistus ja potentiaalisesti ihan höpöhöpöä. Moraalinen suhtautumisemme kuritusväkivaltaan ja perheväkivaltaan yleensä on muuttunut ja puuttumiskynnys alentunut ja se on hyvä, mutta se kuinka suuri osa tässä on “tunteiden käsittelyllä” nykyaikaiseen tapaan on omankin käsitykseni mukaan aika avoin kysymys. Päissään tehty silmitön pahoinpitely ei ole kuulunut yleisesti hyväksytyn kuritusväkivallan piiriin silloinkaan, kun Koivuniemen herra vielä uhkaili vierailla joka kodissa. Ahdistuneisuus taas ei ainakaan näytä vähentyvän, vaikka toki dataa menneiltä vuosilta on vaikeaa saada, koska käsitteellistys on muuttunut niin paljon. Ja päihdeongelmaiset teillä on edelleen keskuudessanne.

Siihen nähden, kuinka iso trauma nuo sodat Suomelle olivat, niistä selvittiin lopulta ihmeellisen hyvin. Valtaosa ihmisistä jatkoi elämäänsä onnistuneesti ja jälkeläisistäkin tuli aivan täyspäisiä, joiden isoin ongelma on hämmennys siitä, että näistä asioista ei puhuttu. Elämä jatkui ja jälleenrakennus onnistui. Osa ihmisistä ei toipunut ja ne tarinat ovat traagisia ja isovanhempiemme sotakokemusten seuraukset elävät meissä edelleen. Ei silti ole mitenkään sanottua, että samanlaisesta koko kansakuntaa koskevasta traumasta selvittäisiin tänä päivänä yhtä hyvin tai yhtä vähillä vaurioilla tai yhtä monessa sukupolvessa. On helppo patsastella omassa tunnekäsittelyn erinomaisuudessamme, kun vastaavaa traumatisoitumisen määrää taustalla ja vastaavia töitä tehtäväksi ei ole, vaan on saatu (kansakuntana, yksilöihin en ota kantaa) aloittaa sen suhteen aika helposta lähtötilanteesta. Toivottavasti ei tarvitse tulevaisuudessakaan testata, mitä kävisi jos lähdettäisiin samalta takamatkalta.

Kun puhutaan, että ei sillon ollut mitään traumaterapiaa eikä annettu tukea, unohtuu myös se, että maassa ei ollut käytännössä ketään, joka ei olisi kokenut sitä samaa traumaa joko suoraan tai 1. asteen kontaktien kautta. Siltä pohjalta on melko vaikea lähteä pystyttämään mitään psykiatrisen tuen järjestelmää, vaikka olisi miten nykyaikainen käsitys siitä, miten tuen pitäisi hyvässä tapauksessa mennä. Erityisesti toivon itsekkäästi oman työni puolesta, että psykiatrisen tuen järjestelmää ei tarvitse lähteä yrittämään niissä olosuhteissa. En nimittäin menisi vannomaan, että resilienssi riittäisi moiseen, kun ei se aina tahdo riittää resurssipulaan rauhanaikanakaan. En pitäisi mahdottomana, että todettaisiin, että siitä, että traumatisoituneet terapoi toisia traumatisoituneita tai ryhmäkeskusteluista siitä kuinka kamalaa oli ja on ei oo mitään hemmetin hyötyä, ja paras kriisihoito on stabiili arki, ja sen turvaamiseksi puhuminen, joka kriisiyttää puhujat, on vasta-aiheista. Joudummehan joskus nykyäänkin niin toteamaan. Terapian aika ei aina ole silloin, kun ihmisellä on pieniä lapsia huollettavanaan.

Eikä meidän pidä väheksyä veteraanien muodostamia sakkeja, joissa asioista pystyi puhumaan eri lailla kuin kotirintamalle, sitä että lapsille osattiin selittää, että setä on omituinen koska sen mieli vaurioitui sodassa, tai sitä, että tärkeintä oli leipä pöydässä ja vaatteet päällä ja kouluun meno ja elämän jatkuminen. Ihan niitä samoja menetelmiähän me edelleen kriisityössä käytetään, vaikka niitä nyt sanotaan “vertaistueksi” ja “psykoedukaatioksi” ja “vakauttamiseksi”.