Kerroin paikalliselle yläasteikäiselle edellisestä blogikirjoituksestani ja kysyin, mitä syitä hän ajattelee ilmiön takana olevan. Kun kysyin, mikä nuoria ahdistaa, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: maailmantilanne. Ilmastonmuutos, ankarien oikeistolaisten aatteiden nousu, Venäjän uhka. You know the drill. Samoja ne aikuisetkin doomscrollailee. Ehkä meiltä kaikilta voisi ottaa puhelimet pois ja rajoittaa uutisten seuraamista kertaan päivässä. Säästyneellä ajalla voitaisiin vaikka yrittää oikeasti tehdä oikeille ongelmille jotain.
Koulu-uupumuksen syykin nuorelle oli selvää, mutta hänen oli vaikea ensin löytää sille ihan oikeita sanoja. Koulu tuntuu painostavalta, hän sanoi. Monet opettajat muistuttavat koko ajan, että kaikki vaikuttaa arvosanaan. Jos on sääntö, että saa olla korkeintaan kolme koetta viikossa, sitä kierretään niin että sanakoetta ei lasketa, projektin palautusdeadlinea ei lasketa, pistareita ei lasketa. Ne kuitenkin arvostellaan ja vaikuttavat arvosanaan siinä missä koekin. Jotkut opettajat laskevat tukkimiehen kirjanpidolla, kuinka monta kertaa kukakin viittaa. Monet vihkot kerätään lukuvuoden lopussa pois ja tarkastetaan – ei vain sen osalta, onko tehtävät tehty, vaan sen osalta, kuinka hyvin ne on tehty. Ja sekin vaikuttaa arvosanaan. Jokainen tuntitehtävä ja läksy on siis arvioitavan suorituksen osa.
Ärsyttää, nuori sanoi, että sitä pidetään ihan normaalina, että kaikilla on kauheat paineet koko ajan ja joka tehtävästä, että miten hyvin se menee. Ja jos sanoo että on vähän raskasta, jotkut opettajat sanovat vaan, että lukiossa jonne aiot on sitten vielä raskaampaa.
Sitten hän sanoi asian täsmälleen: “Me ei koulussa melkeen koskaan vaan harjoitella. Kaikki on arvosteltavaa suoritetta.” Toinen nuori, myös yläasteella, ilmestyi tässä vaiheessa komppaamaan asiaa ja kertoi, että hänen käsityksensä mukaan myös asenne opintoihin voi vaikuttaa arvosanaan. “Sillon niille opettajille ei riitä, että ei tykkää mutta tekee silti. Pitää esittää, että on innostunut. En mä jaksa semmosta joskus maanantaiaamuna kasilta.”
Arviointihan merkittävästi muuttuikin opetussuunnitelmassa. “Oppimista edistävän arvioinnin” eli kansankielellä jatkuvan arvioinnin ajatus on kaunis: ei vain anneta koearvosanaa, vaan annetaan jatkuvaa palautetta, jotta oppija tietää missä menee ja miten petrata. Jos osaa jo, syntyy varmuus että osaan. Jos pitää kehittyä, syntyy varmuus siitä missä ja millä tavalla. Myös niillä, jotka eivät ehkä suoriudu kokeista parhaalla tavalla on mahdollisuus näyttää osaamistaan muilla tavoin. Uskon, että opettajista suurin osa vilpittömästi haluavat nimenomaan auttaa nuoria oppimaan ja näyttämään osaamistaan.
Valitettavasti nuorten kuvaus siitä, miten se näyttäytyy heille, antoi vaikutelman, että opettajat ja nuoret eivät tässä asiassa täysin kohtaa. Ainakin aineistolla n=2 koulusta hyvin suoriutuvat nuoret kokevat jatkuvan arvioinnin paineena ja harjoittelurauhan puutteena, eivät tukena oppimiseen.
(Keskustelu on raportoitu nuorten luvalla.)
Päivitetty hypoteesikuva:
