En tiedä kuinka monta kertaa tulen vielä toistamaan tätä, mutta jälleen kerran. Suomesta ei puutu työtä.
Tekemätöntä työtä on joka päiväkodissa ja koulussa, maatilalla ja terveysasemalla. Sitä lojuu teiden varsissa ja joutomailla, odottaa ulkovajassa ja autotallissa parempaa aikaa, varisee puista jalkakäytäville ja pihamaille, sataa taivaalta pakkasöinä. Taiteilijan mieli tuottaa sitä kuin itsestään, käsitöitä tekevä löytää sitä lankakaupasta, nikkaroija näkee vasaran ja sahan ja taikoo tekemättömän työn tyhjästä ilmasta. Lapset pitää hoitaa, ruokaa viljellä, tavaroita ja ihmisiä kuljettaa, teitä ja taloja rakentaa, sairaat parantaa, vanhukset ruokkia, kuolevia ja surevia lohduttaa. Työ ei meiltä tekemällä lopu.
Mutta kun kapitalismi sanoo, että Suomessa ei ole työtä, se ei tarkoita, että ihmisillä on tylsää, koska heille ei kertakaikkiaan löydy mitään hyödyllistä tekemistä. Sen sijaan “työpaikkojen puute” tarkoittaa, että emme kapitalistin mielestä riittävästi osta toisiltamme tarpeetonta tavaraa, tai teetä toisillamme tarpeetonta paperinpyörittely- tai excelintäyttelytyötä. Ihmisille kun ei haluta maksaa hyödyllisestä tekemisestä. (Lukusuositus: David Graeber, Bullshit jobs.)
Emmehän me edes ole nyt onnellisempia kuin olimme silloin, kun ihan kaikkea ei ollut saatavilla ihan koko ajan. Edes kaikkein rikkaimmat eivät ole kaikkein onnellisimpia. Miksi meidän pitäisi edes haluta järjestelmää, joka tuottaa rahaa ja tavaraa, mutta ei tyytyväisyyttä? Miksi sellainen järjestelmä olisi hyvä, jossa ihmisiltä loppuvat ruoka ja lääkkeet palkan puutteessa, mutta samalla tarpeellista työtä jää tekemättä? Miksi emme ennemmin edellyttäisi, että ne joilla on jo tarpeeksi, maksavat tarpeellisen työn tekemisestä niille, jotka sitä haluavat tehdä, ja että ne joilla on jo aivan liikaa maksaisivat eniten?